Ihanuuksia

Seljesharju, Alaveteli

Joensuu, kasvitieteellinen puutarha Botania

trooppinen perhospuutarha

Tässä join kahvini.

Bougainvillea, Ihmeköynnös

Koli

Työpäiviä kesään: 28. Monenlaista kaipuuta.

Näin viime yönä taas unta Kanadasta. Jos olisin kirjailija, Kanada edustaisi kirjassani kaipuuta nuoruuteen. Sinne ei enää pääse, koska eihän mennyttä aikaa enää saa takaisin (koska matkustaminen kauas on niin kallista eikä löydy sopivaa matkaseuraa). Vaikka Edmontoniin lähtisinkin, ei se olisi kuin silloin ennen. Kaupunki (kampus) olisi muuttunut, en löytäisi samoja ihmisiä, kuluneet silmäni näkisivät kaiken toisin. 

Äitini soittelee minulle ja pyytää hakemaan kotiin. Ei minun kotiini, ei hänen kotiinsa, vaan hänen lapsuudenkotiinsa, jota ei enää ole. Kuusikymmentä vuotta elämästä on hävinnyt muistista lähes kokonaan. Kävelen kaupan käytäviä, nostelen purkkeja ja pusseja kärryyn ja kertaan puhelimeen äitini elämäntarinan, kuka, missä, milloin, miksi, kunnes taas olemme nykyhetkessä ja tiedämme hetken aikaa miten tästä eteenpäin. Juuri ennen kassaa. "Niin että täälläkö minun on nyt sitten asuttava? Kuinka kauan täällä saa olla?" Pysäytän kärryn, alan lastata tavaroita hihnalle vasta kun lopulta pääsen sulkemaan puhelimen.

185-senttistä nuorta miestä ei enää voi ottaa syliin. Poika tuli käymään ja tuskin malttaa viipyä pakolliset päivät kunnes pääsee taas opiskelupaikkakunnalle takaisin. Katselen vanhoja valokuvia, ei pitäisi. Pienen pojan iloiset silmät, hapsottava tukka, vinkeä hymy. Minun. Lainassa mutta kuitenkin.

Tein työpäiväkamman kesälomaan asti. Ei silti että niin kovasti odottaisin, tuntuu vain normaalilta käytökseltä. Kuinkahan me tuon insinöörin kanssa oikein tullaan toimeen sitten kun jatkuvasti ollaan vain kaksistaan?

Tänään tehtiin retki Ohtakarille Kokkolaan (Lohtajalle). Hieno päivä.

Äkäslompolo

Äkäslompolon kylää ympyröi seitsemän tunturia: Yllästunturi, Kuertunturi, Kukastunturi, Pyhätunturi, Kesänki, Lainiotunturi ja Kellostapuli. Seudulla on loistava latuverkosto, joka houkuttelee hiihtoturisteja mm. Saksasta asti (tien yli yhdellä jalalla kinkkaava hiitäjä puhui saksaa) ja Ruotsin Kalixista (tavattu miesten saunassa). Myös kävelijöille, lumikenkäilijöille, fatbikepyöräilijöille ja moottorikelkkailijoille löytyy kiitettävästi reittejä ja tietysti laskettelijoille Äkäslompolo on vallan ykköspaikka ("Ylläs on ykkönen" - voimme suositella myös Yllästunturin toisella puolella sijaitsevaa Ylläsjärven kylää).    

Äkäslompolossa palvelee sosiaalisesta ja muustakin mediasta tunnettu Jounin Kauppa, jonka lihatiskiä ainakin pääsiäisen aikaan voi käydä ihailemassa vaikka ihan huvikseen (metrikaupalla Lapin karitsaa ja jos mitä). Tupakkatuotteita saa vain kassoilta kolme ja neljä (muistaakseni), ja vaikkei itse luoja nähköön ja yhhyh kyseistä pahetta harrastaisikaan, on hauska seurata saksalaisia naisturisteja, jotka hihittäen yrittävät saada automaatista useamman tupakka-askin. Siinä alkaa helposti nuorta mieskassaakin naurattamaan. 

Äkäslompolossa asuntoautoilija voi pystyttää leirinsä Ylläksen Ykkös Caravanin vaunualueelle. Paikassa on lämmitetyt vessat (aina) ja saunat kuumana joka päivä kello 15-20. Peflettejä on varattu jokaista saunojaa kohden vain yksi, mutta ei hätää, isompaa takamusta varten voi ostaa toisen kahvilan kassalta. Samalla voi maistaa juustokakkua tai nisua, näyttivät laadukkailta.  

Muitakin mainioita asioita Äkäslompolosta löytyy mutta meikäläisen mainospuhe päättyy nyt tähän. Kello on puoli yksitoista, pitempään ei jaksaisi valvoa veli Erkkikään, varsinkin kun huomenna on edessä pitkä ajo kotiin. Siis hyvää yötä Äkäslompolosta, Kolarin kunnasta, ja god natt, good night, gute Nacht, spokoynoy nochi.  

Lappiin

Olen ollut hyvällä tavalla kiireinen, väsyttävän huolestunut ja nyt lopulta uuvutin kroppani niin, etten jaksa ajatella juuri mitään. Kiitos 12 kilometrin hiihtolenkin, pikkumatka oikeille hiihtäjille mutta minulle täysin poikkeuksellinen suoritus. Saatankin ensi yönä nukkua sikeästi.

Pääsiäisloma alkoi palaneen kirkon raunioilla vietetyllä hartaushetkellä. Siinä kanttorin valmistautumista katsellessa ja kirkkokansan valuessa paikalle tunsin taas olevani tutussa paikassa, vähän kaiholla muistelin entisiä aikoja kermanvalkoisessa kirkossa, valoa ikkunoissa, kattokruunujen kynttilöitä ja sen sellaista, kunnes pappi alkoi puhua ja muistin taas: tätä tää olikin. Veisasin silti kovaa, siitä tykkään vieläkin.

Töiden jälkeen lähdimme heti ajamaan. Pysähdyimme Ouluun kahville, mikä oli taas mukavaa ja hiukka eksoottistakin, koska oululaiset tarjoilevat espressot ja latet aidosti Oulun murteella ja sitä kyllä kuuntelee ihan ilokseen. Ylitorniossa käytiin ruokakaupassa aivan kuin länsilappilaisia oltaisiin itsekin, Pellossa syötiin pizzat ja muistettiin sanoa moikka, saisinko, kiitos (monta kertaa), ole hyvä (ainakin kahdesti), hei hei. Pieni, kuihtuva pohjoisen paikkakunta, kohteliaita ihmisiä (ainakin pitseriassa), tsempattiin ja otettiin reippaasti mallia eikä vain mutistu ujosti hiljaa.

Kesäauto on nyt parkkeerattu Äkäslompolon talveen. Öisin on pakkasta kymmenen astetta mutta meidän pieni peltipesä selviää kyllä, sähkölämmitin puksuttaa ja levittää uneliaan lämmintä ilmaa kotteroon, naapuri tuhisee jo. Hyvää yötä Lappi ja maailma. 
 

Paketti

Niagaralla Kanadassa on tällä hetkellä kymmenen astetta plussaa, meillä Pohjois-Pohjanmaalla kolme astetta miinusta. Kanadassa on ilta, meillä aamuyö. Luulen että minulla on stressiä, vai kutsuisinko tätä jännittämiseksi. Töissä suunnitellaan jo ensi lukuvuotta ja minä työstän asioita öisin. Kun välillä löydän pienen paussin ajatusten tulvassa, haaveilen vähän matkasta jonnekin. Muutama päivä sitten sain paketin kanadalaiselta ystävältä. Tutun käsialan näkeminen vuosien tauon jälkeen yllättäin kostutti silmiä, ollapa taas parikymppinen! 

Äitini on muuttanut palvelutaloon. Yhtään valokuvaa ei halunnut mukaansa. Ei ehkä aina muista ketä kuvissa on mutta ikävän muistaa. Siellä me nyt veljen kanssa hyppäämme selittämässä asioita, kertomassa miksi nyt on näin, yhä uudelleen ja uudelleen, läsnäololla yritämme saada uuden paikan tuntumaan kotoisammalta.

Seuraan äitiäni 35 vuotta jäljessä ja matkan varrella toivottavasti opin jotain. Ihan riittää mietittävää: vanheneminen ja kuoleminen ja varsinkin eläminen.     

Kanadan paketissa oli suklaata, naistenlehti, asfalttiliidut ja pehmoeläin. Nice.

Työmatka 15 päivää

Osaisin nyt liikkua Dublinissa aika hyvin, jos siellä vielä olisin. Osaisin ladata matkakorttia ja ajella bussilla. Osaisin käyttää automaattikassaa ruokakaupassa, kahvilassa osaisin tilauksen maksettuani mennä pöytään odottamaan lattea ja marenkivadelmaleivosta. Osaisin pumpata vessanpyttyyn niin paljon vettä, että paperikin ui pois.  

Ensimmäisen viikon asuimme neljän makuuhuoneen asunnossa Lansdowne Roadilla, sitten muutimme Garville Avenuelle vielä isompaan, joskin vanhalta tuoksahtavaan ja pölyiseen kuuden makkarin taloon. Herätys joka aamu kello kuusi, neljätoista päivää peräkkäin. Seitsemältä tien varteen odottamaan bussia, joka vei luennolle tai kokoontumispaikkaan tai kouluvierailulle. Kaupunkia ristiin rastiin, kämpällä taas iltaseitsemältä. Taistelua tablettien ja kännyköiden ja nettiyhteyden kanssa. Raporttien täyttöä, ruokaa, pyykkäystä, nukkumaan. 

Oli rankka, hyvä matka. Opin paljon, mutta voi että haluaisin osata vielä paljon enemmän.

Työporukan blogi: opettajatmatkalla.blogspot.com

Siellä se minunkin puolikasnaamani pällistelee.

Dublin

Täysiä päiviä. Nukun yöt sängyllä poikittain, koska kerrankin voin. 160cm vain minua varten. Tänään kävimme kurssin jälkeen Temple Barissa oluella. St Stephen's Greeniä (puisto) on kävelty pitkin ja poikin, Liffey-joki on nähty ohimennen.

Koulutie

Kevät on

Joskus on vaikea lähteä

Muistinsa kadottavalle ihmiselle on sanottava samoja asioita moneen kertaan. Nimet, iät, puolisot, lapset, asunnot, paikkakunnat, kuolemat, kaikki soljuvat suustani uudestaan ja uudestaan sen kummemmin miettimättä, kuin kertoisin ensimmäistä kertaa, vaikka tapahtumasta olisi jo kymmeniä vuosia. "Niin kuka se sinä olitkaan?" "Minä olen sinun nuorin lapsesi, minun nimeni on Aulikki."

Vähän on huono omatunto, kun veljelle jää vastuu äidistä seuraavana kahtena viikonloppuna, ja kun ei tämä todellakaan ole ensimmäinen kerta. Mieltä painaa myös miehen kipeä selkä. Minä kaikkivaltias varmaan saisin kivun loppumaan pelkällä silityksellä, jos en lähtisi, jos pysyisin kotona, no jaa, olisin ainakin seurana ikävissä hetkissä. Vieläkö jotain voisin keksiä, millä omaatuntoani piikittelisin?

Matkalaukussa on 15,3 kilon edestä tavaraa ja siihen sisältyvät kolmet kengät. Oletan pääseväni sumuisille aamulenkeille Irlannissa (Legero-tennarit). Päivät kuljen mustassa toimisto-lookissa (nahkanilkkurit) ja illalla vaihdan pehmeät kimalletossut jalkaan. Sitten on vielä nämä keinonahkaiset matkakengät, joissa jalka vähän hikoaa mutta muuten voi hyvin.

Työmatka. Juna vie Helsinkiin, mistä nousemme Dublinin koneeseen. Mitä kaikkea seuraavan kahden viikon aikana saankaan oppia. Ihan tosissaan, fantastista tästä vielä tulee.

Oikeastaan ystävänpäiväpäivitys

Kävimme katsomassa kummitytön Vanhojen tanssit. Valutin kyyneleitä, kun olisi pitänyt nauraa. Se on tämä ikä tai sitten perintötekijät, jotka ovat tehneet minusta itkijänaisen. Mutta ollaan tässä sentään menty eteenpäin. Omien poikien Vanhat ja ylioppilasjuhlatkin sujuivat puolisumussa, kun samalla oli elettävä rakkaan ihmisen sairaus ja kuolema, nyt sentään punaan nenäni enimmäkseen melkeinonnellisenhaikeilla ajatuksilla.  

Annoin miehelle liköörikonvehtipussin ystävänpäivänä, söin itse puolet. Hän paistoi minulle etanoita ja jättikatkarapuja, söi itse suurimman osan. Oli sattumaa, että herkuttelu osui juuri jonkinlaiseen muistamispäivään: minä en selvinnyt lankeamatta karkkihyllyn ohitse kauppareissulla ja mies eksyi Lidliin. Niin ne ostokset syntyy. 
   

Norjan Rønesissä tiettömän taipaleen takana yksineläjä Severin muokkasi pihalleen kasvimaan. Piti tehdä hyvää jälkeä, jotta tyttöystävä innostuisi jäämään. Romanttista. Löytyy vielä hetken aikaa yleAREENAsta.  

Kiva päivä Pietarsaaressa

Pistin maitopurkin ikkunan väliin. Hotelli on vanha rakennus, huoneessa korkeat ikkunat kahteen suuntaan, vielä korkeampi katto, valkoiset puukalusteet. Ei minibaaria, on vedenkeitin ja murukahvia. Mies osallistuu parhaillaan geokätkötapahtumaan alakerran Jugendsalissa, minä olen koisinut pois univajeita, syönyt eväitä ja katsonut Grantchesteriä. Päivällä teimme kävelylenkin puutaloalueella ennen lounasta vietnamilaispaikassa, johon kannattaisi mennä toistekin.   

Ostin Cittarista pokkareita hintaan 3,95. Myös Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen, jota en varmaan olisi uskaltanut edes selailla ilman eilistä oopperaa Oulun kaupunginteatterissa. En ollut kovin otettu esityksestä, ne pari rakastelukohtausta vähän nolottivat siveää sieluani niin että piti väistellen katsella näyttämön nurkkia, mutta sen verran alkoi kiinnostaa, että itse tarinan haluan ajatella uudestaan. Nyt ei sitten tarvitse lukea kirjan loppua ensin valmistautuakseen kestämään kaikki kuvitteellisia henkilöitä kohtaavat kuvitteelliset kärsimykset. Jotka kuitenkin voisivat olla totta, joskus ovat olleetkin, jollekulle.  

Viikko sitten Helsingissä, eilen Oulu, tänään täällä. Äitiäni lainaten: "mitä ihmettä sää koko ajan hyppäät jossain?" No jaa, mihinkäs muuhun sitä elämäänsä tässä vaiheessa käyttäisi?

Kevättä kohti. Innostun käyttämään vesistöön liittyviä vertauksia.

Koska tämän blogin lukijamäärät ovat minimaalisen pienet, voin ihan huoleti jopa näin julkisesti myöntää olevani väärässä. Nimittäin toppahousuja (edes mallia "kevyt") ei oikeasti kannata kiskoa jalkaan vielä viiden asteen pakkasella. Teinille erävoitto. En silti lannistu, varmasti löydän jotain muuta nalkutettavaa.

Olen kuullut väitettävän, että valon määrä olisi jo alkanut lisääntymään, mistä seuraten ihmismielet kääntyisivät jo kohti iloisempia aikoja. Työkaverikin tuli tänään töihin uudessa keväthuivissa, jonka ohi ei vain millään ollut päässyt maitopurkkiostoksilla. Minä yritän myös sinnitellä keveissä ajatuksissa, vaikka surun ja huolen vuosista on vielä niin vähän aikaa, että varomattomana hetkenä helposti keikahdan sinne takaisin. Jospa en alkaisi nyt suremaan, jospa keskittyisin vain etsimään ratkaisua. Miten ratkaista ongelmat, joiden epäilevän johtuvan myrkyllisestä sisäilmasta. Kuinka jättää hukkuva laiva onnistuneesti. Mihin saareen uitan untuvikkoni turvaan. Vielä ennen kesää. Sitten kesällä, voi kesällä kaikki on toisin!

Mies selasi työpäivän jälkeen kalenteria ja totesi, että kesäkuu on jo buukattu suunnitelmia täyteen. Heinäkuustakin minulla on jo ajatuksia mutta yritän pysyä hiljaa. Ensin on käytävä pattitarkastus, varmaan ultra ja ainakin mammo, ennen kuin uskallan alkaa lähiympäristöä enempiä villitsemään. Minulla ei oikeastaan olisi nyt aikaa eikä kiinnostusta ruveta sairastamaan mitään vakavampaa, ei juuri nyt kun olen lopultakin oppinut annostelemaan meikkivoidetta ja puuteria oikeassa suhteessa.  

Kajaani. Elän kuin viimeistä päivää.

Nappasin Kajaanin Kaupunginteatterista mukaani Jarkko Martikaisen biisin. Olikin sellaista teatteria, ettei päässyt kyllästymään: Siunattu hulluus. Ripaus Aapelia mutta enemmän Jussi Sorjasta (teksti ja ohjaus). Tuli mietittyä koko elämän asiat, ja kuoleman, taas kerran. Naurun kera. Martikaisen biisin kuljetin korvissani hotellille ja etsin netistä. "Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää, kiellän sen olevan viimeinen". Kuinkas muuten.  


Mä vähän luulen, että mun on seurattava Kajaanin ohjelmistoa jatkossa ihan vakituiseen.



Tämä kappale pitäisi kyllä kuulla laulettuna. Upea esitys, elämänmakuinen.

Album: Mierolainen

Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
Kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
Elämää vierastan, ihminen

Suuria, turhia toimia piirrän
Elämänkaarta kun suunnittelen
Sinutkin usein mä huomiseen siirrän
Tänään kun kanssasi ehdi olla en

Ja toisten jos manalle menneen kuulen
Vähänpä viisautta siitäkään saa
Ikuiseksi elon onneni luulen
Kunnes mun kummullani veisataan

Ja silloin puustani putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian

Ihminen on kuin kärpänen täällä
Vaikka se toisin toivoa vois
Varjot kun värjyvät päiden päällä
Hetkessä huitaistaan kaikki pois

Siis missä on rakas tai ystävä parhain
Siellä sun paikkasi tänään jo on
Kaikki me lähdemme liian varhain
Kuoleman kankeuden karkelohon

Ja puustasi putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Vain hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian

Ja puustasi putoaa viimeinen lehti
Yö vie haaveilijan
Vain hetkisen ihminen elämään ehtii
Kaikki me kuolemme pian

Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
Kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
Elämää vierastan, ihminen

Päivän sää. Luultavasti.

Kun aamuyöstä herään, joutuvat seuraavat ruoka-aineet heti uhanalaisten listalle: persimonit, silli-Jykerövoileivät, maito (sininen), kreikkalainen jogurtti, banaanit, babypinaatti. Yritän käyttäytyä ihmisiksi ja jättää vähän muillekin, mutta helppoa se ei ole. Tarkoitus oli kyllä tänäkin yönä nukkua, mutta on niin kiire murehtia asioita. Ilmastokriisin olen vähäksi aikaa jättänyt sivuun, tällä hetkellä keskityn miettimään sisäilman laatua kuopuksen koulussa. Huoli on tehnyt minusta sähköpostien kirjoittajan, mies mieluummin puhuu. Olemme pieni, yksimielinen tiedustelualoitetiimi, joka hitaasti yrittää kömpiä jäistä mäkeä ylös. Tarvittaisiin nastakengät. 

Tuuli ravistaa riippupihlajaa ikkunani edessä. Tunnen niskavilloissani, että tänään olen pyöräilevä liukkailla teillä.

Ajattelin, että kaakaota. Termospulloon.

Viime kesän matkan jäänteenä tablettini alkunäyttö kertoo mikä on tämänhetkinen säätila Niagaralla: -9 astetta, lumipyryä. Mietin joka päivä miltä putoukset näyttävät juuri nyt. Ei silti ettäkö minä juuri sinne haluaisin, mutta kuitenkin. Hoidin eilen matkaviettiäni tekemällä lyhyen retken Kokkolaan. Aina kiva kaupunki.

Pojat ovat palanneet opiskelupaikkakunnilleen, tytär vietti koko sunnuntain kavereillaan ja mies geokätkömetsällä. Minä katsoin kolme jaksoa Katoavaa Pohjolaa tallenteelta, yhden Agatha Christien, leffan nimeltä Vadelmavenepakolainen ja vanhojen filmien koosteen, jossa kerrottiin kuningatar Victorian ja hänen lääkärinsä Axel Munthen kielletystä rakkaudesta. Sattumoisin minulla on myös Munthen kirjoittama The Story of San Michele (1929) yöpöytäni laatikossa. Etenee hitaasti. Yritän päästä selville mikä kirjassa niin kovasti joitakin kiehtoo, en totta puhuen ollenkaan ymmärrä ja olen sentään lukenut jo yli puolet. 

Tällä viikolla oli jo pari työpäivää, mutta huomenna alkavat täydet viikot. Onneksi. Tyhjenevän pesän syndrooma ja kiittämätön turhautuneisuus käyvät jo päälle aika lailla raskaasti, häpeä myöntää. Olen joutunut toteamaan, ettei minusta ole hyväksi ihmiseksi todellakaan. Se että mies on kipeä eikä voi matkustaa, ei yhtään estä minua kaipaamasta tien päälle. Minä rimpuilen jo tästä vähästä, kun toiset omistavat elämänsä kumppanilleen. Sitä varmaan on oikea rakkaus - uhrautuvaisuutta ja itsensä unohtamista? Vai voiko sittenkään täysin unohtaa? Vai tapahtuuko se aivan luonnostaan, tuntematta menetystä, jos siis on oikeasti kunnon ihminen?   

Jospa vain nyt pakkaan eväät kassiin ja villatakin ja termospullon ja suuntaan työpaikalle heti aamuvarhain. Siitä se taas lähtee, tämäkin vuosi.

Makaronilaatikko?

Vuosia sitten näin teeveessä ohjelman naisesta, jolla oli rakkaussuhde Eiffel-torniin. Hulluna touhuna minä sitä silloin pidin, lääppiä nyt teräspilareita, mutta nyt melkein ymmärrän, ehkä voin vähän samaistuakin. Meidän uusi jääkaappi on ihana. 

Jouluaaton aattona, tunti ennen vieraiden tuloa, vanha Fridge huokaisi syvään ja heitti veivinsä. Siinä sitten kuljettiin joulunpyhät autotallissa hakemassa pikkuruisesta varakaapista maitopurkkia ja voipakettia kunnes mieheltä meni hermot. Fridge siirrettiin reiluin ottein ulos etupihaa koristamaan, vuoden 1991 Pytteliten kannettiin autotallista keittiön koloon, mistä se kymmenen vuotta aikaisemmin oli muuttanut pois. Mutta eilen (tadaa!) taloon saapui Teräs. Herttileili mikä mie...kaappi, siis sanonko mitä, siis automaattisulatus ja jäähdytystoiminto ja f r e s h b o x. Freshboxiin laitetaan raakatuotteet kuten kanankoivet ja siankyljykset ja pekoni ja jauheliha ja siika ja lohi ja katkaravut ja hanhenmaksa. Ne meillä on aina lopussa, joten tästä voi tulla haasteellista. Tyhjä freshbox on epäilemättä emännälle häpeä. 

Tytär teki toissapäivänä ruokaa (kermainen kanapasta) ja se oli hyvää. Mies teki eilen ruokaa (valkosipulikermaperunat, possupihvit) ja se oli hyvää. Olen vähän huolissani siitä miten homma tänään hoituu. Jos nyt katkaisen hyvän ruokaputken, tapahtui se sitten säälittävällä perusmössöllä tai epämääräisen näköisellä ruokakokeilulla, en tiedä selviääkö keittiöitsetuntoni siitä koskaan. Eikö olisi parasta koko ruokakunnan hyvinvoinnille, että joku muu kokkaisi tänäänkin? Minä voin vaikka puhdistaa lattiakaivot.

Helsinki. Kolme päivää.

Ostin jo ensi vuoden joulukortit valmiiksi. Mielestäni tämä jos jokin osoittaa luottamusta tulevaan. Lisäksi kaupassa neljä pokkaria pyysi päästä mukaani ja minä ystävällisesti tein niille tilaa reppuun. Enää pari päivää ja lukuloma alkaa, tai oikeastaan pääni sisällä loma alkoi jo, pitää vain muistaa välillä oleskella työpaikalla muutama tunti.     

Sain Helsingistä kaiken mitä lähdin hakemaan, ja enemmän. Yayoi Kusaman näyttely In Infinity yllätti minut. Yleensä uuvahdan sillä sekunnilla kun astun taidemuseon ovesta sisään, nyt ei väsyttänyt yhtään. Ikään kuin olisin ollut jonkinlaisessa älyllis-kokemuksellisessa puuhamaassa. Outoja installaatioita, vangitseva kokeellinen elokuva, säväyttävät värit. Luulen ymmärtäneeni jotain, tai sitten en, oli miten oli mutta tykkäsin!

Perjantaina iltasella tapasin sisareni ja hänen tyttärensä Tuomiokirkon portailla. Ihanat naiset ja Tuomaan Markkinoiden jouluvalot. Ja Bach. Olin niin monta päivää kuunnellut tallenteelta Jouluoratoriota John Eliot Gardinerin tahtipuikon mukaan, että vähän epäilytti miten aivoni hyväksyisivät eri tulkitsijat ja live -esityksen ylipäätään. Kieltämättä kirkon akustiikkaan piti totutella, mutta jumalaisen kaunista musiikkia se oli: kuoro, solistit, orkesteri, ihan kaikki. Riemua! 

Lauantaina kävelin Bulevardilla, koska Bulevardilla kävely on yksi lempipuuhistani Helsingissä. Kävin Sinebrychoffin kotimuseossa tuijottamassa muotokuvien ihmisiä silmiin. Jotenkin eksyin jossain vaiheessa Akateemiseen kirjakauppaan ja vähän Suomalaiseenkin. Löysin joulukuusimetsän Kansallismuseon puistosta. Latasin kännykkäni akkua Kansallisoopperan portaikossa. Näin Pähkinänsärkijän ja Hiirikuninkaan. Elämys! Baletin jälkeen ajelin raitsikalla hyvän matkaa, juoksin kadun yli ja toisenkin ja EHDIN Järvenpään junaan. Minä siis muistan vielä miten lähijuniin ehditään!  

Sunnuntain istuin kahvi- ja teekuppien ääressä ihmisten keittiöissä. Se oli loppujen lopuksi parasta koko reissussa. Niin se aina on. Kiitos kamut.

Kohti etelää

Hyvää nimipäivää minulle. Vein työkavereille suklaata mutta itse nautiskelen voipullaa. En kanna VR:lle kaunaa, vaikka juna lähti 16 minuuttia myöhässä. Varpaat on jo sulaneet ja ravintolavaunun kahvi on hyvää.   

Olen taas liikkeellä yhden kassin periaatteella. Tällä reissulla ei osteta mitään tavaraa tai jos ostetaan, niin jotain vanhaa täytyy saman verran heittää pois. Tarpeellisimmista mukaan pakatuista varusteista mainittakoon kamera, tabletti ja sähköhammasharja. Vähän arveluttaa riittääkö Dickens (Christmas Carol etc) koko matkan ajaksi, mutta ainahan voin tehdä tilaa reppuun luopumalla yhdestä kulahtaneesta puserosta.  

Minulla on taas suuret suunnitelmat pääkaupunkipäiviin. Täksi illaksi olen ostanut liput tuomiokirkkoon. Cantores Minores, CM Koulutusryhmien kuoro, solistit Kaisa Ranta, Maria Kettunen, Tom Nyman, Juha Kotilainen ja Suomalainen barokkiorkesteri Hannu Norjasen johtamana esittävät Bachin Jouluoratoriosta kantaatit I-III ja VI.   

Tulee jännä ilta. Kihisen jo nyt.

  

Paratiisin puutarha, Forest Fruit vai Luostarin unitee?

Kello on kolme, siis aamuyö, ja keitän teetä. Oikeasti haluaisin juoda kahvia mutta sen väitetään valvottavan. Tekisi mieli imuroida seiniä ja listoja, tyhjentää tiskikone, pestä sauna. Päivällä ei huvita mikään näistä. Hetken katselin ikkunasta ulos ja harkitsin yöllistä kävelylenkkiä. Kuutamo valaisi lumisen maan houkuttelevasti, puut heittivät varjoja pihaan ja minä kuvittelin pihatielle suden.

Välitodistuksen arvosanat pyörivät päässäni. Tiedän niiden olevan kohdallaan mutta haastan silti itseni uudelleen ja uudelleen. Eilen taas hämmästyin, kun oppilas hyppäsi syliini. Miten pieni lapsi yhdeksänvuotias vielä onkaan ja miten välitön voikin olla. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmalta tuntuu vastuu ihmisistä ja työstä. Minulla on eläkeikään aikaa neljätoista vuotta ja kaksi kuukautta. Silmänräpäys ja olen jo siellä. Liian pian.

Tyhjässä keittiössä, kun kaikki vielä nukkuvat, kirjoittaa hän.

Hermosärky on taas tullut kylään. Tiedän sen pystyttäneen leirin johonkin nurkkaan, missä se huomaamattomasti heittää uuden risun nuotioon juuri ennen kuin tuli pääsee sammumaan. Joskus liekit leimahtavat turhankin korkeiksi ja silloin ei mies paljoa hymyile. Kulkee vain levottomasti paikasta toiseen ja levittää sähköä ilmakehään. Aikaisempina vuosina minä sain voimakkaita allergiareaktioita, tiuskahdin jotain, tai hän, tai minä, joku kuitenkin kunnes koko homma lähti kierimään kihiseväksi tulipalloksi. Syyttelyä, huutoakin, mökötystä. Nykyään osaan taikasanat: Mikä on, oletko kipeä? 

Posti toi Viikilän Finlandia-palkitun kirjan. Luin jo ensimmäisen sivun, selasin sieltä täältä, luin epilogin. Tirahutin pari kyyneltä kuten minulla on piinallisesti tapana tehdä, kun oikein jostain tykkään. Ei tee hyvää tälle nenälle, joka muutenkin on taipuvainen sävyttymään punaiseksi. Ja posket. Pakko on käyttää pienet täplät meikkivoidetta joka aamu, muuten en kestä ajella hissillä koko päivää. Yhden seinän puoliväliin asti peittävä peili on liian tehokas. Yritän perääntyä siitä niin kauas kuin mahdollista mutta ihohuokoset näkyvät silti. Siivooja sanoo kääntävänsä aina selän peiliin päin. Varmaan vähän epämukavaa, siivouskärryn kanssa tilaa on niin vähän.

Tänään on huivipäivä. Kun kaikki muu vaatetus on synkkää, huivi pelastaa. Eilen laitoin päälle saman asun kuin viikko sitten. Silloin olin hauska ja nätti, eilen en. Alan epäillä, että ulkonäköön liittyvät asiat ovat vain harhaa. Näet itsesi kauniina, kun olet hyvällä tuulella, todellisuudessa olet aina sama. Tai sitten kaikki on kiinni hiuksista: ulkonäkö, henkinen hyvinvointi, vireys. Minulla on enimmäkseen bad hair day, joten varmaankin olen vahva luonne, kun tähän ikään asti olen säilynyt suhteellisen tasapainoisena.

Löysin pöydältä minivaahtokarkin. On irronnut piparitalon katonreunasta ihan itsestään. Uskooko kukaan, etten tehnyt mitään? Varmuuden vuoksi hävitän todisteen luonnonmukaisin menetelmin. Jos joku kysyy, en ole ollut täällä.

Possua, sokeria ja orkidea. Tip tap.

Tänään pitäisi tehdä possuvalinta. Siis tilaanko paikallisen vai haenko marketista jotain muuta. Painotanko rahaa vai ehkä laatua? Onko paikallinen kinkku onnellisempaa lihaa kuin markettikinkku? Rasitanko parinkymmenen kilometrin kinkunhakumatkalla luontoa vähemmän kuin hakemalla marketista (5km) pakastekinkun? Taikkeri sentään. Viime viikolla keskustelin kaupassa leipäedustajan kanssa pakastetaikinoista. Taikinamöntin valmistaminen Puolassa työllistää hänen mukaansa enemmän suomalaisia kuin puolalaisia. En silti ostanut hedelmäleipää (Puolan lahja maailmalle), jota jokaisella kauppareissulla kuolaan. Ostin avainmerkkileipää, joka maistuu tylsälle.  

Luin aamulla lehdestä, että kakkostyypin diabetes lisääntyy hurjaa vauhtia ja jotkut meistä jopa sairastavat tietämättään. Tämä mielessä oli vähän helpompi estää itseään taittamasta piparitalon kulmaa välipalaksi. Tytär on kiinnittänyt kattoon suklaanapin jos toisenkin ja eri värisiä vaahtokarkkeja. Kiinnityssokeri kimaltelee kynttilöiden valossa houkuttelevasti, pelkkä ajatus tomusokerimassasta saa sylkirauhaset toimimaan yliaktiivisesti. Ja sitten se meidän hoikka mies. Se toi hiihtoreissulta viimeistä käyttöpäivää lähestyvää vadelmahilloa. Marjapitoisuus mahtavasti 60 prosenttia, oletettavasti sokeriakin on riittävästi. Syödäänkö urakalla jogurtin kanssa ennen kuin vanhenee? Se tässä on kuitenkin sanottava, että mahduin vielä pari päivää sitten ihan kevyesti kellariluokkani ikkunasta ulos työpaikan paloharjoituksessa. Vähän meinasi jalka jäädä kiinni, pitkä nainen kun olen ja kun ei uudet talvikengät jalassa koipi tahdo taipua. Oikeassa tilanteessa heittäisin crocsit ensin ikkunasta ulos ja ryömisin sitten itse perässä sukkasillani.  

Illalla menemme naapuriin pizzalle. Viemme tuliaisiksi glögiä, mahdollisesti juommekin jonkin verran sokeria illan mittaan. Ensimmäiset joulujuomat nautin jo alkuviikosta mennessäni ystäväni luokse iltapäiväkahville. Tarjosikin glögiä ja Pandaa. Tautisen hyvää. Diabeettisen hyvää. Ystävälläni on orkidea, joka kukkii aivan käsittämättömän runsaasti. Meilläkin on orkidea taas herännyt eloon. Todisteeksi kuva.

27 yötä jouluun on (en laskenut itse, katsoin netistä)

Etelänkyläntie oli liukas tänään iltapäivällä. Piti ajaa hiljaa, mikä sopi minulle loistavasti. Esbo kyrka veivasi radiossa Hoosiannaa uudelleen ja uudelleen, minä lauloin täyttä kurkkua mukana, ja niin vain ehdimme loppuun asti ennen kuin käänsin autoni Kalajoen kirkon parkkipaikalle. Konserttiin! Jokilaaksojen oratoriokuoro (Marita Kaakinen) ja Haapaveden kamariorkesteri (Janne Jääskelä) esittivät Armas Maasalon Jouluoratorion. Ihan alkuun veteli Vaskiyhtye Mendelssohnia (Enkellaulu kajahtaa) ja olin aivan myyty. Mä olen täysin heikkona vaskipuhaltimiin. Sitten Simo Mäkinen aloitti sangen sydämeenkäyvästi Ja neitsyt pikku poijuttansa, minä kaivelin taskuista vanhoja, käppyräisiä nenäliinoja, ajattelin että tästäpä vasta räkäinen reissu tulee, ja yhtäkkiä kappale olikin loppu. En muistanutkaan, että se on niin lyhyt (Youtuben kuoroversio 1,48 minuuttia, piti heti tsekata). Suurimmat tunneaallot olin siis yllättäin käynyt läpi jo ennen pääteosta, mutta kyllä Maasalokin kiinnostava oli, varsinkin kun en ollut sitä aiemmin kuullut ja varsinkin kun esittäjät olivat niin taitavia.

Tulin kotiin ja sytytin jouluvalot pihaan. Tytär laittoi taas Noita Nokinenän kuulumaan. Söin suklaata. Tilasin Dickensin nettikirjakaupasta. (Näin paikallisessa harrastelijateatterissa aiemmin tällä viikolla niin lämpimän suloisen version Joulutarinasta, että pitää päästä lukemaan alkuperäinen.) Varsin perinteisiä adventtiaineksia on siis päivääni kuulunut huolimatta siitä, etten tiedä mitä kirko(i)sta ja uskonno(i)sta ajattelisin. Onneksi sentään Joulupukki on tässä iässä jo ihan selvä juttu.

Henkilökohtaista joulukorttiennätystä valmistellessa

Ei vain lähde jouluoratoriovaihde päälle, vaikka viikonloppuna otin jo kynttilät esille. Tänään sen sijaan pistin Mozartin Requiemin soimaan oppituntien jälkeen, mistä seurasi kahden tunnin mittainen papereidenjärjestelyvimma (musiikin tahtiin) ja nippu sanakokeitakin tuli korjattua kuin ohimennen. Luulin ennen, että sielunmessu virittäisi kuulijan ylevään tilaan jossa mietiskellään tuonpuoleisia asioita, mutta sen sijaan Mozart vain pistää kroppaan vauhtia. Pää heiluu ja tuoli keikkuu ja tekee mieli tanssia, vähintäänkin huojua. Ja laulaa, jokaista stemmaa. Sopraanot, altot, tenorit ja bassot poksahtelevat liikkeelle matemaattisen tarkasti omia aikojaan, lauletaan sikin sokin sitä ja tätä, ja sitten jatketaan taas yhtä matkaa. Mahtavaa. Menneinä lauluvuosina Mozartin Requiem oli paras kuorolaulukokemukseni ikinä. Oi sitä aikaa. Todella.  

Olen päättänyt antaa itselleni tilaisuuden epäonnistua joulukorttijakelussa. Varmaan unohdan lähettää kortin jollekin elämälleni olennaisista ihmisistä, mutta toisaalta ne olennaiset ihmiset eivät taida olla siitä millänsäkään. Kun en ole reiluun kymmeneneen vuoteen lähettänyt joulukortteja, ei jokunen unohdus haitanne. Nyt olen jo kirjoittanut kymmenen korttia (enkka!), joista puolet eivät varsinaisesti (ollenkaan) ole jouluaiheisia, mutta joihin kaikkiin olen läiskinyt yhden tai useamman joulutarran. Lopputulos ei kaikin paikoin ole erityisen taiteellinen tai hyvää makua osoittava. Minulta on mennyt pieni omaisuus tarra-arkkeihin, mikä sekin on tietysti suhteellista. Onneksi kuitenkin mies, joka on huomattavasti minua järkevämpi ihminen, ei lue näitä tunnustuksia.  

Askarteleminen on pitkästä aikaa ollut hauskaa. Tämä positiivisvoittoinen eläminen tuntuu oudolta monen vuoden surukauden jälkeen. Kroppa rapistuu mutta naurattaa. Ristiselkä on kyllä alkanut vähän protestoida liiallisen sohvallista, huonoa elämääni. Onko tässä muka pakko alkaa tehdä jotain?
Ne Lapin luomukaskinauriit ovat muuten todella herkullinen välipala ja niistä kannattaa vähän maksaakin. 
Vaihdoin sulavan huomaamattomasti puheenaihetta.

Salainen tanskalainen elämäni

Olen ratkaissut pyöräilykypäräongelman. Kun talviaamuisin lähden ratsullani töihin, upotan kalloni pojan laskettelukypärään. Vaihtoehtoina musta tai sininen, mielialan eli huivin värin mukaan. Kyllä tarkenee.   

Syysloma ja sen jälkeen koulutuspäivät (koulutusta ihan oikeasti työajalla, jestas sentään) ovat pistäneet elämäni sekaisin. Nukun kello kolmeen, sen jälkeen en. Ensimmäisenä aamukolmen yönä katsoin Clark Gablea mustavalkoisena, toisena luin Mark Levengoodin uusimman (Solblekt av livet), kolmantena Heidi Mäkisen ensimmäisen (Ei saa mennä ulos saunaiholla) ja vasta neljäntenä annoin periksi varsinaiselle paheelleni: Tanska, oi Tanska. Telkkarissa tanskalainen maajussi Frank Erichsen touhuaa pelloilla ja puutarhassa ja minäkin siis melkein. Kondiittori Mette Blomsterberg (täydelliset kynnet) pyöräyttelee muutamat cupcaket, kuorruttaa valkuaisella, liekittää soman vaaleanruskeaksi, ja minäkin kuvittelen tekeväni niin. Tanskalaisia toisenlaisia ystäviä haastatellaan (haastattelen) punaisella ja mustalla sohvalla tyylikkäästi. Lopuksi ajelemme vähän matkailuautolla pitkin Färsaaria. What a life! 

Aamukahdeksalta tänään lauantaina kiskoin miehen ylös peiton alta. Hän horjahteli hampaitten pesulle, valitteli harvakseltaan aamiaispöydässä, mutta päivän pilkistäessä taivaanrannasta olimme jo metsäretkellä. Hiljaista ja kylmää, järvi jäässä, joutsenparvi lensi puiden yli ja metsämyyrä vilahti jalkojeni ohitse kivenkoloon. Joskus luulen pitäväni talvesta, vaikka enimmäkseen se tuntuu kahleelta.  

Saunan jälkeen kampasin äitini hiukset. Vähän niin kuin silittäisi.  

Merkityllä reitillä.

Keskellä viikkoa liesussa ja töihin taas

Kovin valaistuneena palasin töihin tänään. Kaksi päivää luentoja, kulttuuria, ilmaista materiaalia, ruokaa ja juomaa oli vaivuttanut minut onnelliseen transsiin, josta todellisuuteen tipahdin kyllä varsin nopeasti, siis jo ensimmäisen oppitunnin aikana. Näinköhän ne opetuksen uudistukset aina alulle pannaan: henkevässä kuplassa, hyvässä seurassa, suuren innoituksen vallassa, sopivan matkan päässä koulun arjesta? Entä käyvätkö kaukaiset päättäjät koskaan todella kokemassa mitä kouluelämä oikeasti on, miten inkluusio toimii ja integraatio ja kaikki uuden opetussuunnitelman hienot ajatukset?

Lauloin karaokea. Mikrofoni nappasi äänen niin voimakkaasti, että omissakin korvissa soi. Jätin paineet pois, annoin tulla mitä tulee ja olikin huomattavasti mukavampaa kuin menneinä laulun vuosina. Kappale oli kyllä helppo ja yleisö myös mutta silti, jotain on muuttunut ja parempaan suuntaan.

Maahan satoi lumi eikä minulla ole tuuli/toppahousuja. 

Komisario Palmun erehdys

Vantaa, keittiö kello 5.10

Kolmas aamu pääkaupunkiseudulla ja kolmas kello viiden aamiainen. Jos kello nyt edes on viisi. Talviaika alkaa tänään enkä tiedä onko kännykkäni vielä tajunnut asiaa.

Olimme eilen teatterissa. Helsingin kaupunginteatterin Areena-näyttämöllä komisario Palmu ratkaisi jälleen Rygseckin tapauksen (Joel Elstelän ohjauksen mukaan). Tykkäsin lavastuksesta (Katariina Kirjavainen), kohtauksesta toiseen siirryttiin kiitettävän jouhevasti ja Mikko Kivinen komisario Palmuna oli varsin uskottava. Huumoriakin löytyi ihan mukavasti, harmi vain että Bruno Rygseckin roolista oli tehty aivan liian härski ja Toivo Virrasta liian tyhmä. Turhan helppoja ratkaisuja muuten niin elegantissa esityksessä.

Meitä oli ryhmässä yksitoista. Sisaruksia, tätejä, setiä, serkkuja ja puolisoita. Söimme puolelta päivin kokoontumislounaan siskontytöllä, minkä jälkeen ajelimme Helsinkiin bongailemaan Palmu-kohteita. Kierros päätettiin sopivasta Kämpin baariin juuri ennen teatteria. Nautin elämäni ensimmäisen absintin vääräoppisesti jäillä (toisin kuin rouva Rygseck).     

Ja muutakin etelän lomalla koettiin: Ateneum, kirjamessut, viini- ja ruokamessut. Liian paljon ohjelmaa tietenkin, mutta kun kaikki vain täytyi saada eikä sekään yhtään hassumpaa ole, että vähän rääpäisee sitä sun tätä.

Hyvää huomenta.  

EHTM

Viime viikonlopun huikaisevan huvittelurupeaman jälkeen vietän nyt seitsemättä päivää teemalla "ei huvita tehdä mitään". Pois lasketaan tietenkin työpaikalla asuttu aika, koska siellä yleensä huvittaa eikä mikään muu vaihtoehto edes ole mahdollinen. Tällä viikolla olen poikkeuksellisesti yrittänyt lähteä säälliseen aikaan töistä kotiin ja niinpä niin, ilman Anders Lund Madsenia olisin ollut hukassa, siis aivan tylsä. Anders kertoo miten jätteet hoidetaan Grönlannissa ja monia muita kiehtovia asioita, joiden vuoksi olen katsonut sarjan jokaisen tähän mennessä näytetyn osan (3/4) pari, jopa kolme kertaa. Toinen kaverini on Michael Portillo, värikkäiden puvuntakkien mies. Jos ei junamatkailu kiinnosta, saa jännitystä elämään arvailemalla minkä värisen pikkutakin Mikke seuraavaa kohdetta varten on vetänyt niskaansa. En tiedä olenko ihastuneempi keltaiseen vai pinkkiin. 

Viikonloppu ja eteläisen Suomen syysloma toi nuoret miehet kotiin. Laitamme siis ruokaa. Muuten olen jatkanut viikon teemaa ja ollut tekemättä mitään. Tänään olisi naapuripaikkakunnan kirkossa Suomen ykköslaulajan konsertti. Loistava tulkitsija, maailman tähti. Katsoin etäisyyslaskurista, että henkilöautolla matkaan menisi 32 minuuttia. No ei jaksa eikä enää ehdikään. Jos nyt lähtisin, myöhästyisin alusta yksitoista minuuttia.   



(Katsoin siis teeveestä:
Elämää Grönlannin syrjäkylässä,
Kiehtova maailma: Junamatka Eurooppaan)

Oulu

Tuli nautittua liikaa. Liikaa kakkua, kahvia, punaviiniä ja todellakin aivan erityisesti ihan liikaa 70-lukua. Mutta kun heti alkuillasta lähtien oli niin mukavaa! Ravintola Grill it! tarjoili ylimaallisen maukkaita etanoita (ja poroa, pinaattia, manteleita, perunagratiinia), minkä jälkeen minä ja vatsani olimme valmiita syleilemään koko maailmaa. Me rakastimme Oulussa ihan kaikkea: Tiernapojat -patsasta, uutta kauppakeskusta, mukulakiviä, Toripolliisia, rannan punamulta-aittoja, leutoa syysiltaa, kaupunginkirjastoa täydessä valaistuksessaan. Elämä oli ihanaa ja aivan vailla mitään odotuksia tai ennakkoluuloja tälläsin täyden pötsini kaupunginteatterin katsomoon riville kolme. Nosta lippu salkoon Finnhitsin malliin. Arvi Lind. Lada. Ja niin minä olin taas kymmenvuotias, lapsuuskodin pihamaalla serkkuni kanssa, leveissä lahkeissa ja tennareissa, kasvot hymyssä, odotus silmissä. Minun siskoni oli tulossa pienen perheensä kanssa etelästä kesälomalle, isäni heitti pihalla tikkaa, ulkosaunan radiosta tulvivat lauantain toivotut levyt, äiti paistoi karjalanpiirakoita. Entisenlaiset ja edesmenneet ihmiseni. Eikä minulla tietenkään ollut yhtään nenäliinaa veskassa, kuka nyt arvaisi itkeskelevänsä melkein joka biisiä, jopa Armin ja Dannyn ajan.

Se oli hyvin kirjavan tasoinen esitys. Kaikki laulajat eivät olleet aivan vireessä mutta yleisö ei näyttänyt piittaavan, lauloivat mukana ja taputtivat niin että sali paukkui ja lopulta discosivatkin penkkirivien välissä. Väliajalla pyyhin naamani vessassa ja vielä viimeisen kutsusoiton aikana hain tiskiltä omenahyveen ja kahvin yllättävää energiapuutosta paikkaamaan. Onneksi sain istua outojen keskellä edessä, kun mies oli työpaikkansa porukan kanssa monta riviä taaempana. Aina vaan tippa linssissä, jumatsuikka tätä päätä ja sydäntä.    

Me jätimme muut pubiin ja pyöräilimme takaisin leirintäalueelle. Kello tuli yksitoista, kaksitoista ja puoli yksi, söin leipää, join maitoa, katsoin kelloa taas kahdelta ja viideltä ja vartin välein. Vatsa ei kiusannut ollenkaan, eikä närästys tai muukaan keski-ikäisen vaiva, mutta tunsin itseni valkosipuliöljytyksi etanaksi ja vaikka se olotilana on varsin täyteläinen, en saanut unesta kunnon otetta. Että piti vielä se kakunpalakin syödä.

Se oli sitten vuoden viimeinen reissu Kesäautolla.

Lauantai: kenkiä vaihdellen Valamossa

Kiedottuani uuden huivin päähäni mietin hetken mikä peilikuvassa oli niin oudolla tavalla tutun oloista. Just joo, Moskovan Punaisen torin liepeillä näin ihan saman näköisiä maatuskan myyjiä pari vuotta sitten. Ystäväni Arska sen sijaan muistuttaa huivissaan arabirouvaa, kumpi parempi?

Pääkirkossa oli aamulla tarjolla Kolmas hetki ja liturgia. Meillä oli väärät kengät, puolentoista tunnin kärvistelyn jälkeen annoimme periksi ja palasimme hotellille nostamaan jalat pystyyn. Illan Vigiliaan lähdettiin sitten Legeron lestissä ja vain muutamin istumatauoin selvisimme loppuun asti: 2,5 tuntia. Se oli kaunista. Ikonostaasi, tuohukset, valot ja varjot, suitsukkeet ja kirkkolaulu. Upeiden tenorien ja basson/baritonin vuorottelu, kirkkokuoro jonka tehtävä oli varsin mittava ja kunnialla suoritettu. Suomea, vähän venäjää, hiukan ruotsia. Sellainen osa kotimaata, joka on minulle aivan vieras. Viimein ulos astuessa tähtitaivas, jonka olin kesän aikana unohtanut. Siistiä. Sitten Arskan kanssa iltapalalle.

Perjantai-ilta. Valamo.

Arska kutoo sukkaa, minä näprään tablettia. Olimme perillä iltapäivällä neljän aikoihin. Meille neuvottiin viikonlopun ohjelma, kävimme ravintolassa mustikkaliköörillä (paikallista) ja vetäydyimme oman kammiomme rauhaan eli hotellihuoneeseen (oma vessa ja suihku). Sampan huone on meitä vastapäätä käytävän toisella puolella. Täällä on aivan hiljaista. Sampan puolelta ei kuulu mitään, me olemme kuiskailleet tänne saapumisesta lähtien (noin viisi tuntia), ja kun välillä pidämme taukoa supatuksesta kuulemme vain Arskan pyöröpuikkojen napseen ja suhinaa korvissa. Tämä on luostarin rauhaa, kaukana kavala maailma. Meillä on molemmilla uudet kirkkohuivit.  

Retkiautolla kohti horisonttia ja takaisin

Yllätin itseni haaveilemasta pari päivää sitten. En oikein tarkalleen muista mitä ja miksi, mutta jotain juniin ja Kalliovuoriin, preeriaan, tyhjiin maanteihin, kullanhohtoiseen horisonttiin liittyvää. Jotain utuista höpöä. Olo oli kummallisen toiveikas ja positiivinen, melkein niin kuin ennen, aika monta vuotta sitten. 

Maantiet on vieneet meitä Savoon useana viikonloppuna mutta nyt olemme Etelä-Pohjanmaalla. Seinäjoki. Tästä on ajettu ohi niin monta kertaa, että tiesin odottaa tasaista laatikkotaajamaa. Sitä en tiennyt, että täällä on nättiä ja että täältä löytyy niin paljon sotien aikaista historiaa. Tapasin muutaman patsaan kaupunkilenkillä. Olin vähän pettynyt Mannerheimiin, minusta hänen ei olisi pitänyt antaa laskeutua hevosen selästä. Ostin mekon, istuin kahvilla kuuntelemassa etelä-pohojalaasta jutustelua (vinkeän erilaista kuin savo), tutkin Suomalaisen kirjakaupan, totesin että Infossa on paremmat postikortit mutta ovi lukossa, seisoin Lakeuden ristin alla ihmettelemässä minne pitikään mennä.

Minulla oli treffit geokätköilijän kanssa kaupunginteatterissa kello 18. Me valitsemme kulttuuririennot sen mukaan missä ei tarvitse istua liian kauan ja tällä kertaa kohdalle osui tarina muusikoiden vanhainkodista. Luotettavat näyttelijäsuoritukset, muutama ajatus vanhuudesta, vähän nauraakin sai. Mitäpä minä teatterista tiedän mutta katsoisin tämän mieluummin elokuvana, paitsi että jätän nyt leffan katsomatta. Yleisö innostui sitten taputtamaan ja me jopa ihan seisaaltamme, koska seuralaisen selkä oli siinä vaiheessa jo niin ärtynyt, että jotain piti tehdä. Pari muutakin taputtajaa seisoi, luultavasti eri syystä. 

Seuraavassa elämässäni aion asua Seinäjoella. Opiskelen AMK:ssa fysioterapeutiksi ja harrastan hirvenhiihtoa. Ihan vaan vaihteen vuoksi. Ensi viikolle olen kuitenkin varannut ajan oikealle fysioterapeutille, joten tämänkin viikonlopun päätteeksi palaamme kotiin Pohjois-Pohjanmaalle ja minä pääsen ahmimaan ajastimen tallentamat Pinkertonin etsivät. Syytän lapsuuttani (isän tv-valintoja) tästä villin lännen oireyhtymästä. Kuukauden westernit on jättäneet pysyvät jäljet mantelitumakkeeseen.  

Kiskobussilla Savoon

Ylivieska-Nivala-Haapajärvi-Pyhäjärvi-Kiuruvesi-Runni-Iisalmi-junanvaihto-Lapinlahti-Siilinjärvi. 28 euroa, 2h 35min.

En heti uskaltanut nousta junaan, koska vaunuja oli vain yksi. Ties vaikka päättävätkin vielä hinata sen varikolle tai joku oikea juna voi isotella ja tulla tönimään sitä pois raiteilta, kun se on niin pieni! No en tiedä mitä kummaa ajattelin, mutta tuntui turvallisemmalta odottaa, että joku muu uskaltautuu sisälle ensin. Onneksi nykyään ei tarvitse tupakoida näyttääkseen uskottavalta junalaiturilla, voi näprätä kännykkää (vaihdoin pokemon-hahmolleni uudet vaatteet, oli juostu niissä entisissä jo niin paljon). Vaunun eteisessä huomasin sitten tekstin "taajamajuna eli kiskobussi". Niin niin, bussit on pieniä.

Olen joskus matkustanut "taajamajunalla" Peschiera del Gardasta Veronaan, Nizzasta Monacoon, jopa Vantaalta Tampereelle, mutta reitillä Ylivieska-Siilinjärvi oli tunnelma parhain. Istuin lämpöisen tiiviisti ikkunan ja korvanappimiehen välissä. Leikin roskiksella (hieno ja ihan erilainen kuin Pendolinossa), katselin ikkunasta rauhalliseen tahtiin vaihtuvaa maaseudullista maisemaa. Rentouduin. Nukahdin jo ennen Nivalaa vakiojunauniasentooni, leuka kiinni rintakehässä (näyttää tyhmältä, mutta ei kipeytä niskaa).  Haapajärveltä kyytiin tuli iloinen pariskunta, joista mies satuili olevansa saamelainen. Tai ehkä oikeasti olikin. Vai oliko? Hyvänen aika! Kiuruvedeltä ilmestynyt naiskaksikko puhui yhteen syssyyn Lapista ja Kuusamosta ja sitten yhtäkkiä Vuokatista. Teki mieli kysyä selvennystä, että missä ne yhteiset tutut lomailikaan, mutta muistin sitten, etten tunne koko tyyppejä. Vaunu oli ihan täysi. Polvea alkoi pakottaa, koska olin nukkunut jalka mutkalla. Rupesi epäilyttämään, etten pääse ylös, kun tullaan perille. Kukahan minut nostaa, ei ainakaan saamelainen, hänellä on kova kiire Lanzarotelle.

Iisalmessa vaihdoin isompaan junaan ja ravintolavaunussa nautin lasin punaviiniä kiroilevien solttupoikien vieressä. Joka lauseessa vittu. Minäpä olin vittu niin hyvällä tuulella, ettei vittu haitannut yhtään. Nojasin pystypöytään, heilautin viiniä vähän paidallekin, pyyhin tippoja matkalipulla ja ajattelin että tämä se vasta on elämää. Ihan totta hei, mä olen junaihminen.  

Huonoa elämää

Tänä aamuna vetäisin pitkät kalsarit jalkaan aivan vapaaehtoisesti. Aamu-uinnin jälkeen en malttanut lähteä laiturilta ennen kuin vilu oli asettunut luihin ja ytimiin, ja mieleen syksy. Kylmä, kirkas aurinko, kirpakka tuuli ja hyytävät laineet.Turha haaveilla enää lämpimistä loppukesän päivistä, todellisuus on kaunis mutta kalsea. Hyvästi nyt sitten anopin mökki, tänne ei tulla uudestaan ennen kuin keväällä. 
  

Huomenna alkaa kolmas työviikko loman jälkeen. Olen liiankin ihastunut uuteen työtilaani. Herään aamulla kuudelta ja pyöräilen töihin. Iltakuudelta palaan taas kotiin, huokailen sohvalla, käyn kaupassa, vien äidille litran maitoa, siivoan vaatekaapin. Taas nukkumaan ja kaikki alusta. Mies sanoo, että vietän huonoa elämää ja on tietysti oikeassa. Pitäisi tehdä normaaleja työpäiviä, hoitaa kuntoa ja levätä. Pitäisi kokeilla uusia ruokaohjeita ja nauttia makuelämyksistä. Pitäisi kerätä marjoja ja sieniä, aloittaa uusi harrastus, tavata ihmisiä. Vain listan alku tuli mieheltä, loput keräsin blogeista ja facesta. 

Kuulostaa tosi hyvältä. Ei jaksa sitten millään.

Keskimmäinen oli viikonlopun käymässä ja pakkaili viimeisiä tavaroitaan. Siivosin vaatehuoneensa, joka on nyt aika tyhjä.     

Toronto

Olen ajanut ratikalla Torontossa. Olen katsonut kujantäydeltä upeita graffiteja. Olen syönyt mustekalaa. Olen laskenut vesiliukumäistä Canada's Wonderlandissä. Olen maistanut Wendy's -ketjun hamppareita ja Tim Hortonsin sämpylöitä. Olen kierrellyt Toronto Maple Leafsin liikkeessä. Olen nähnyt hain ja rauskun ja merihevosen. Olen tavannut kaikki Kanadan sukulaiseni kahvikupposella vielä viimeisenä iltana ennen kotiinpaluuta. Olen puhunut ja nauranut.

Olen torkkunut lentokoneessa ja nukkunut junassa. Olen tyhjentänyt matkalaukkuni oman kodin pesukoneeseen ja nukkunut lisää.

Ja vaikka toisin itselleni lupasin, olen jo pikkuriikkisen haaveillut jostain uudesta, ihan pienestä reissusta jonnekin. Ihan pienestä.

Montrèal

Sukulaisia, Niagara Falls, kiva iltakierros Torontossa serkun ja vaimonsa opastamina, aamulla vielä perusturistijuttuja ja sitten ajo Ottawaan. Kaksi päivää tädin ja sedän vieraina Richmondissa, pyykkäystä, ajelua vähän siellä sun täällä, pakollisia valokuvia. En ole edustavimmillani, hiusrauta ei edelleenkään toimi, kosteus liimaa tukan ihoon ja kamera ei pidä minusta, mutta tämä on niitä asioita, jotka vieraan kuuluu tehdä. Tsiis!

Sunnuntaiaamuna täti vei meidät bussiasemalle. Sähelsimme karkkiautomaatilla (saatiin ulos Skittles-pussi ja toffeepatukka), jonotimme väärässä jonossa (kas vain) ja sitten Greyhoundilla Montrealiin. Nukuin koko matkan. Oikea matkabloggaaja kirjoittaisi tyhjentävän kuvauksen suurkaupungin nähtävyyksistä, mutta meillä kului enin aika hotellin kattoterassilla 22. kerroksessa. Otimme aurinkoa, pulikoimme altaassa. Tokihan ajelimme myös metrolla (ihan näppärää), kävelimme laiskasti vanhassa kaupungissa (tyttärellä rakkoja jalkapohjissa) ja piipahdimme maanalaisessa ostoskaupunginosassa (ei mitään ostettavaa). Kolme päivää. Paluumatkalle lähtiessä eksyimme mielenkiintoisille uusille kaduille ja tähän asti väsynein silmin nähty kaupunki alkoikin yhtäkkiä vaikuttaa varsin jännittävältä. Mon Dieu, Montrèal jäi kesken! 

Niagara Falls

Tunti ja puolikas jonotusta auringossa, 20 minuutin veneretki putousten alle. Kyllä kannatti - oltiin niin kuumissamne, että oli ihana kastua. 

Welcome to Canada

Aamukuudelta seisoimme New Yorkin Pennsylvania asemalla jonossa, juna lähti 7.15, Niagaran motellihuoneen oven avasimme kello 19.58. Amtrakin antama aikataulu ei siis pitänyt paikkaansa eivätkä lupaukset junaruokailusta vastanneet minun eivätkä monen muunkaan kuvitelmia. Tee ja kaakao loppuivat meidän päiväunien aikana ja muutenkin tarjottava junan kioskissa oli varsin vähäistä. Vaan olinpa kerrankin pakannut mukaan eväät!

Kanadan tullissa oli suorastaan hauskaa. Ensin jonotimme junavaunussa mikä sai ihmiset yllättäin tosi puheliaiksi, sitten pääsimme tullirakennukseen huumekoiran nuuskittavaksi. Jännää. Kaikkia nauratti, tullimiehet olivat hyvällä tuulella, passintarkastuksessa juteltiin mukavia. Tervetuloa Kanadaan. Jees.

New York City

Täällä ei ole ollenkaan niin kamalaa kuin pelkäsin. Ei ehkä niin ihanaa kuin viimeksi (silloin oli sentään kevät) mutta kerrassaan mainiota kuitenkin.

Joka päivä astumme hotellin viileästä aulasta katujen kosteaan lämpöön. Helle humahtaa koko kroppaan sekunnin sadasosassa ja hikoilu alkaa heti. Olemme aivan suunnitelmallisesti kulkeneet paikasta toiseen ilmastoitujen kauppojen kautta, joten minä olen nyt kymmenen tunikan nainen (ainakin melkein) ja tyttärellä on uutta kukkakuosia. Olisin saattanut sortua vielä useampaan rättiin, jos vain hermoni olisivat kestäneet. Shoppailumusiikki soi aika kovaa, joissain liikkeissä on jopa oma tiskijukka.

Reissuinfoa 

-Hotelli: Hotel Pennsylvania. Erinomainen sijainti keskellä Manhattania ja sopivan kävelymatkan päässä Times Squarelta. Kokolattiamatto tuntuu tahmaiselta paljaiden jalkojen alla, joten me nirppanokat sijoitimme kolme dollaria varvastossuihin. Huonediiliimme kuuluu WiFi. Toimii! 

-Musikaali: The Lion King. Marssimme teatterin lippuluukulle ja ostimme mitä oli jäljellä, siis 130 dollarin liput Boxiin eli jonkinlaiseen aitioon. Tykättiin kauheasti. Huomasin ajoittain katsovani näytöstä suu auki.

-Leffa: Star Trek. Näppärästi Times Squarelta 42nd Streetille teatteriin. Mennessä kuuma, palatessa kaatosade ja flash flood varoitus. Trooppisen lämmintä vettä ja litimärät naiset.

-Central Park: Ensin eväät mukaan läheisestä noutopaikasta (hedelmiä ja juustokakkua), sitten nurmikolle. Varjoon. Purevia kärpäsiä. Baseballin pelaajia.

-Hershey's Chocolate World ja M&M's World: suklaan ystävän taivas.

-Brooklyn Bridge: Turisti-infosta metrokartta ja aseman automaatista Metro Card. Sitten subway Brooklynin puolelle siltaa ja sieltä kävellen takaisin Manhattanille ilta-auringossa. Ihanaa.

Hyvin kului kolme päivää. Näillä helteillä ja näillä jaloilla emme enempää halunneetkaan. Pyykkikone olisi nyt kova juttu ja löytyisipä jostain edes yksi pinni. Kampaus on pettänyt täysin, päässäni on luutu. Teini sen sijaan on aina yhtä nätti.