Perjantai-ilta. Valamo.

Arska kutoo sukkaa, minä näprään tablettia. Olimme perillä iltapäivällä neljän aikoihin. Meille neuvottiin viikonlopun ohjelma, kävimme ravintolassa mustikkaliköörillä (paikallista) ja vetäydyimme oman kammiomme rauhaan eli hotellihuoneeseen (oma vessa ja suihku). Sampan huone on meitä vastapäätä käytävän toisella puolella. Täällä on aivan hiljaista. Sampan puolelta ei kuulu mitään, me olemme kuiskailleet tänne saapumisesta lähtien (noin viisi tuntia), ja kun välillä pidämme taukoa supatuksesta kuulemme vain Arskan pyöröpuikkojen napseen ja suhinaa korvissa. Tämä on luostarin rauhaa, kaukana kavala maailma. Meillä on molemmilla uudet kirkkohuivit.  

Retkiautolla kohti horisonttia ja takaisin

Yllätin itseni haaveilemasta pari päivää sitten. En oikein tarkalleen muista mitä ja miksi, mutta jotain juniin ja Kalliovuoriin, preeriaan, tyhjiin maanteihin, kullanhohtoiseen horisonttiin liittyvää. Jotain utuista höpöä. Olo oli kummallisen toiveikas ja positiivinen, melkein niin kuin ennen, aika monta vuotta sitten. 

Maantiet on vieneet meitä Savoon useana viikonloppuna mutta nyt olemme Etelä-Pohjanmaalla. Seinäjoki. Tästä on ajettu ohi niin monta kertaa, että tiesin odottaa tasaista laatikkotaajamaa. Sitä en tiennyt, että täällä on nättiä ja että täältä löytyy niin paljon sotien aikaista historiaa. Tapasin muutaman patsaan kaupunkilenkillä. Olin vähän pettynyt Mannerheimiin, minusta hänen ei olisi pitänyt antaa laskeutua hevosen selästä. Ostin mekon, istuin kahvilla kuuntelemassa etelä-pohojalaasta jutustelua (vinkeän erilaista kuin savo), tutkin Suomalaisen kirjakaupan, totesin että Infossa on paremmat postikortit mutta ovi lukossa, seisoin Lakeuden ristin alla ihmettelemässä minne pitikään mennä.

Minulla oli treffit geokätköilijän kanssa kaupunginteatterissa kello 18. Me valitsemme kulttuuririennot sen mukaan missä ei tarvitse istua liian kauan ja tällä kertaa kohdalle osui tarina muusikoiden vanhainkodista. Luotettavat näyttelijäsuoritukset, muutama ajatus vanhuudesta, vähän nauraakin sai. Mitäpä minä teatterista tiedän mutta katsoisin tämän mieluummin elokuvana, paitsi että jätän nyt leffan katsomatta. Yleisö innostui sitten taputtamaan ja me jopa ihan seisaaltamme, koska seuralaisen selkä oli siinä vaiheessa jo niin ärtynyt, että jotain piti tehdä. Pari muutakin taputtajaa seisoi, luultavasti eri syystä. 

Seuraavassa elämässäni aion asua Seinäjoella. Opiskelen AMK:ssa fysioterapeutiksi ja harrastan hirvenhiihtoa. Ihan vaan vaihteen vuoksi. Ensi viikolle olen kuitenkin varannut ajan oikealle fysioterapeutille, joten tämänkin viikonlopun päätteeksi palaamme kotiin Pohjois-Pohjanmaalle ja minä pääsen ahmimaan ajastimen tallentamat Pinkertonin etsivät. Syytän lapsuuttani (isän tv-valintoja) tästä villin lännen oireyhtymästä. Kuukauden westernit on jättäneet pysyvät jäljet mantelitumakkeeseen.  

Kiskobussilla Savoon

Ylivieska-Nivala-Haapajärvi-Pyhäjärvi-Kiuruvesi-Runni-Iisalmi-junanvaihto-Lapinlahti-Siilinjärvi. 28 euroa, 2h 35min.

En heti uskaltanut nousta junaan, koska vaunuja oli vain yksi. Ties vaikka päättävätkin vielä hinata sen varikolle tai joku oikea juna voi isotella ja tulla tönimään sitä pois raiteilta, kun se on niin pieni! No en tiedä mitä kummaa ajattelin, mutta tuntui turvallisemmalta odottaa, että joku muu uskaltautuu sisälle ensin. Onneksi nykyään ei tarvitse tupakoida näyttääkseen uskottavalta junalaiturilla, voi näprätä kännykkää (vaihdoin pokemon-hahmolleni uudet vaatteet, oli juostu niissä entisissä jo niin paljon). Vaunun eteisessä huomasin sitten tekstin "taajamajuna eli kiskobussi". Niin niin, bussit on pieniä.

Olen joskus matkustanut "taajamajunalla" Peschiera del Gardasta Veronaan, Nizzasta Monacoon, jopa Vantaalta Tampereelle, mutta reitillä Ylivieska-Siilinjärvi oli tunnelma parhain. Istuin lämpöisen tiiviisti ikkunan ja korvanappimiehen välissä. Leikin roskiksella (hieno ja ihan erilainen kuin Pendolinossa), katselin ikkunasta rauhalliseen tahtiin vaihtuvaa maaseudullista maisemaa. Rentouduin. Nukahdin jo ennen Nivalaa vakiojunauniasentooni, leuka kiinni rintakehässä (näyttää tyhmältä, mutta ei kipeytä niskaa).  Haapajärveltä kyytiin tuli iloinen pariskunta, joista mies satuili olevansa saamelainen. Tai ehkä oikeasti olikin. Vai oliko? Hyvänen aika! Kiuruvedeltä ilmestynyt naiskaksikko puhui yhteen syssyyn Lapista ja Kuusamosta ja sitten yhtäkkiä Vuokatista. Teki mieli kysyä selvennystä, että missä ne yhteiset tutut lomailikaan, mutta muistin sitten, etten tunne koko tyyppejä. Vaunu oli ihan täysi. Polvea alkoi pakottaa, koska olin nukkunut jalka mutkalla. Rupesi epäilyttämään, etten pääse ylös, kun tullaan perille. Kukahan minut nostaa, ei ainakaan saamelainen, hänellä on kova kiire Lanzarotelle.

Iisalmessa vaihdoin isompaan junaan ja ravintolavaunussa nautin lasin punaviiniä kiroilevien solttupoikien vieressä. Joka lauseessa vittu. Minäpä olin vittu niin hyvällä tuulella, ettei vittu haitannut yhtään. Nojasin pystypöytään, heilautin viiniä vähän paidallekin, pyyhin tippoja matkalipulla ja ajattelin että tämä se vasta on elämää. Ihan totta hei, mä olen junaihminen.  

Huonoa elämää

Tänä aamuna vetäisin pitkät kalsarit jalkaan aivan vapaaehtoisesti. Aamu-uinnin jälkeen en malttanut lähteä laiturilta ennen kuin vilu oli asettunut luihin ja ytimiin, ja mieleen syksy. Kylmä, kirkas aurinko, kirpakka tuuli ja hyytävät laineet.Turha haaveilla enää lämpimistä loppukesän päivistä, todellisuus on kaunis mutta kalsea. Hyvästi nyt sitten anopin mökki, tänne ei tulla uudestaan ennen kuin keväällä. 
  

Huomenna alkaa kolmas työviikko loman jälkeen. Olen liiankin ihastunut uuteen työtilaani. Herään aamulla kuudelta ja pyöräilen töihin. Iltakuudelta palaan taas kotiin, huokailen sohvalla, käyn kaupassa, vien äidille litran maitoa, siivoan vaatekaapin. Taas nukkumaan ja kaikki alusta. Mies sanoo, että vietän huonoa elämää ja on tietysti oikeassa. Pitäisi tehdä normaaleja työpäiviä, hoitaa kuntoa ja levätä. Pitäisi kokeilla uusia ruokaohjeita ja nauttia makuelämyksistä. Pitäisi kerätä marjoja ja sieniä, aloittaa uusi harrastus, tavata ihmisiä. Vain listan alku tuli mieheltä, loput keräsin blogeista ja facesta. 

Kuulostaa tosi hyvältä. Ei jaksa sitten millään.

Keskimmäinen oli viikonlopun käymässä ja pakkaili viimeisiä tavaroitaan. Siivosin vaatehuoneensa, joka on nyt aika tyhjä.     

Toronto

Olen ajanut ratikalla Torontossa. Olen katsonut kujantäydeltä upeita graffiteja. Olen syönyt mustekalaa. Olen laskenut vesiliukumäistä Canada's Wonderlandissä. Olen maistanut Wendy's -ketjun hamppareita ja Tim Hortonsin sämpylöitä. Olen kierrellyt Toronto Maple Leafsin liikkeessä. Olen nähnyt hain ja rauskun ja merihevosen. Olen tavannut kaikki Kanadan sukulaiseni kahvikupposella vielä viimeisenä iltana ennen kotiinpaluuta. Olen puhunut ja nauranut.

Olen torkkunut lentokoneessa ja nukkunut junassa. Olen tyhjentänyt matkalaukkuni oman kodin pesukoneeseen ja nukkunut lisää.

Ja vaikka toisin itselleni lupasin, olen jo pikkuriikkisen haaveillut jostain uudesta, ihan pienestä reissusta jonnekin. Ihan pienestä.

Montrèal

Sukulaisia, Niagara Falls, kiva iltakierros Torontossa serkun ja vaimonsa opastamina, aamulla vielä perusturistijuttuja ja sitten ajo Ottawaan. Kaksi päivää tädin ja sedän vieraina Richmondissa, pyykkäystä, ajelua vähän siellä sun täällä, pakollisia valokuvia. En ole edustavimmillani, hiusrauta ei edelleenkään toimi, kosteus liimaa tukan ihoon ja kamera ei pidä minusta, mutta tämä on niitä asioita, jotka vieraan kuuluu tehdä. Tsiis!

Sunnuntaiaamuna täti vei meidät bussiasemalle. Sähelsimme karkkiautomaatilla (saatiin ulos Skittles-pussi ja toffeepatukka), jonotimme väärässä jonossa (kas vain) ja sitten Greyhoundilla Montrealiin. Nukuin koko matkan. Oikea matkabloggaaja kirjoittaisi tyhjentävän kuvauksen suurkaupungin nähtävyyksistä, mutta meillä kului enin aika hotellin kattoterassilla 22. kerroksessa. Otimme aurinkoa, pulikoimme altaassa. Tokihan ajelimme myös metrolla (ihan näppärää), kävelimme laiskasti vanhassa kaupungissa (tyttärellä rakkoja jalkapohjissa) ja piipahdimme maanalaisessa ostoskaupunginosassa (ei mitään ostettavaa). Kolme päivää. Paluumatkalle lähtiessä eksyimme mielenkiintoisille uusille kaduille ja tähän asti väsynein silmin nähty kaupunki alkoikin yhtäkkiä vaikuttaa varsin jännittävältä. Mon Dieu, Montrèal jäi kesken! 

Niagara Falls

Tunti ja puolikas jonotusta auringossa, 20 minuutin veneretki putousten alle. Kyllä kannatti - oltiin niin kuumissamne, että oli ihana kastua. 

Welcome to Canada

Aamukuudelta seisoimme New Yorkin Pennsylvania asemalla jonossa, juna lähti 7.15, Niagaran motellihuoneen oven avasimme kello 19.58. Amtrakin antama aikataulu ei siis pitänyt paikkaansa eivätkä lupaukset junaruokailusta vastanneet minun eivätkä monen muunkaan kuvitelmia. Tee ja kaakao loppuivat meidän päiväunien aikana ja muutenkin tarjottava junan kioskissa oli varsin vähäistä. Vaan olinpa kerrankin pakannut mukaan eväät!

Kanadan tullissa oli suorastaan hauskaa. Ensin jonotimme junavaunussa mikä sai ihmiset yllättäin tosi puheliaiksi, sitten pääsimme tullirakennukseen huumekoiran nuuskittavaksi. Jännää. Kaikkia nauratti, tullimiehet olivat hyvällä tuulella, passintarkastuksessa juteltiin mukavia. Tervetuloa Kanadaan. Jees.

New York City

Täällä ei ole ollenkaan niin kamalaa kuin pelkäsin. Ei ehkä niin ihanaa kuin viimeksi (silloin oli sentään kevät) mutta kerrassaan mainiota kuitenkin.

Joka päivä astumme hotellin viileästä aulasta katujen kosteaan lämpöön. Helle humahtaa koko kroppaan sekunnin sadasosassa ja hikoilu alkaa heti. Olemme aivan suunnitelmallisesti kulkeneet paikasta toiseen ilmastoitujen kauppojen kautta, joten minä olen nyt kymmenen tunikan nainen (ainakin melkein) ja tyttärellä on uutta kukkakuosia. Olisin saattanut sortua vielä useampaan rättiin, jos vain hermoni olisivat kestäneet. Shoppailumusiikki soi aika kovaa, joissain liikkeissä on jopa oma tiskijukka.

Reissuinfoa 

-Hotelli: Hotel Pennsylvania. Erinomainen sijainti keskellä Manhattania ja sopivan kävelymatkan päässä Times Squarelta. Kokolattiamatto tuntuu tahmaiselta paljaiden jalkojen alla, joten me nirppanokat sijoitimme kolme dollaria varvastossuihin. Huonediiliimme kuuluu WiFi. Toimii! 

-Musikaali: The Lion King. Marssimme teatterin lippuluukulle ja ostimme mitä oli jäljellä, siis 130 dollarin liput Boxiin eli jonkinlaiseen aitioon. Tykättiin kauheasti. Huomasin ajoittain katsovani näytöstä suu auki.

-Leffa: Star Trek. Näppärästi Times Squarelta 42nd Streetille teatteriin. Mennessä kuuma, palatessa kaatosade ja flash flood varoitus. Trooppisen lämmintä vettä ja litimärät naiset.

-Central Park: Ensin eväät mukaan läheisestä noutopaikasta (hedelmiä ja juustokakkua), sitten nurmikolle. Varjoon. Purevia kärpäsiä. Baseballin pelaajia.

-Hershey's Chocolate World ja M&M's World: suklaan ystävän taivas.

-Brooklyn Bridge: Turisti-infosta metrokartta ja aseman automaatista Metro Card. Sitten subway Brooklynin puolelle siltaa ja sieltä kävellen takaisin Manhattanille ilta-auringossa. Ihanaa.

Hyvin kului kolme päivää. Näillä helteillä ja näillä jaloilla emme enempää halunneetkaan. Pyykkikone olisi nyt kova juttu ja löytyisipä jostain edes yksi pinni. Kampaus on pettänyt täysin, päässäni on luutu. Teini sen sijaan on aina yhtä nätti.

Matkustamme kesäjunassa

Muistin ja onnistuin palauttamaan lainakirjat vielä ennen tätä matkaa. Kirjasto ei ollut virallisesti auki, mutta joku oli unohtanut oven raolleen, joten jätin kirjat palautuspöydälle ja hiivin tieheni. Päätin uskoa, että tämä oli hyvä enne ja kaikki muukin tulee menemään toivotusti. Varmuuden vuoksi tein kuitenkin muutaman pienen matkataian: pakkasin mukaan valtavan kokoelman särkylääkkeitä (ei taatusti säre), en pakannut sateenvarjoa (taatusti sataa ainakin välillä, kestetään hellettä paremmin), otin mukaan kaksi laturia (voin rikkoa toisen mutta en tietenkään riko, koska voin). Laittaessani tärkeimpiä tarvikkeita laukkuun selostin samalla ääneen sekä paikat että varsinkin tavarat. Käsitykseni mukaan ne muuten saattavat itsekseen kävellä jonnekin muualle.    

  

Me matkustamme kesäjunassa kohti pääkaupunkiseutua. Pienet lapset seisovat horjuvin jaloin käytävillä penkkien vieressä, isommat lapset lörpöttelevät ja pelaavat, ravintolavaunussa nautitaan siivosti lasi punaviiniä tai olutta, syödään makkaraperunoita ja lämmitetään pilttipurkkeja. On sandaaleita ja tennareita, toppeja ja T-paitoja. Nuoret ja vanhat ja keski-ikäiset matkustajat lukevat ja nukkuvat ja jotkut lyövät korttia. Aurinko välkehtii ikkunoissa. Minä juon teetä.    

Muuttopäivä

Viitasaari kello 2.45. Herään anoppilan mökin parvella ilman kirjaa. Retkiauton kaapissa on dekkari, mutta sinne ei pääse koska tie on tukittu tuoleilla, tyynyillä ja muuttolaatikoilla. Ulkohuussissa jätän oven auki ja tarkkailen saunan ja varaston takana mahdollisesti väijyviä karhuja. Päätän hemmotella itseäni närästyslääkkeellä. Kello seitsemän aamu-uintiin on aivan liian pitkä aika.

Kuva eilisillasta. Vesi ei lopen ollut kylmää ja uitiin vielä sittenkin kun alkoi sataa. Saunasta tottakai.

Kuopio kello 11. Aamullinen varjostustehtävä onnistui erinomaisesti. Seurasin peräkärryä vetävää Skodaa koko matkan Viitasaarelta Kuopion asunnolle. Antaa aihetta arvella, että ehkä kelpaisin yksityisetsiväksi. Purimme kamat ja aloimme siivota. Joskus lika lähtee paremmin pyöräyttävällä liikkeellä kuin pienellä itsepäisellä nytkytyksellä. En ymmärrä miksi. Tarkemmin ajatellen pätee muuhunkin elämään. Opiskelijapojan uusi koti on yksiö 80-luvulta. Ostan kaupasta tujumpaa pesuainetta.  

Kuopio kello 19.52. Kaikkea ei vain ehdi ja naisen aikataulu on tiukka. Iloinen mies puhuu iloiselle pojalle pizzeriasta. Jäävät vielä päiväksi järjestelemään, minä lähden. Pihalla on kesä. Kaihoa, kaihoa. Kaikki entiset kesät ja ihmiset ja pieni poika. Ei. Pysy tässä, vain tämä päivä ja nyt. "Mä ajan aina öisin kiitolinjallain, kun tämän homman kerran sattumalta sain". Radio toimii huonosti, laulan itse.

Hilippa-patsas, Nivala kello 23.56. Joskus tämäkin on nähtävä. Hevonen. Enää pieni matka kotiin.

Sänky, työpöytä, tuoli, sohva, keittiökalusteet ja laatikoita

Oli vähällä mennä kaupassa hermot, kun en meinannut löytää vaniljasokeria. Stressinsietokyky hupeni yhtäkkisesti nollaan. Siis vaikka olin rauhassa saanut herätä pehmeissä lakanoissa auringonpaisteeseen. Ikkunakin oli ollut koko yön auki. Aamusella valkoiset valoverhot vain heilahtelivat keveästi lämpimän kesätuulahduksen pujahtaessa sisään, lintu lauloi, lomapäivä. Pah. 

Eilen kaupungilla pyöräillessä katselin viiskymppistä naista ja tämän äitiä jäätelökioskilla. Äiti nojasi rollaattoriin. Tulin tosi pahalle tuulelle. Kotona tytär katseli vanhoja valokuvia ja sitten minäkin. Tsiisös.

Nuoremman pojan kamppeet on nyt pakattu peräkärryyn odottamaan muuttoa.

Heinäkuun Road Trip, osa 2: säätiedotus lähettää meidät kotiin

Minä, humanisti ja löpsö romaaninlukija ajan autoa. Kumppanini maanmittari-DI, ex-suunnistaja, nykyinen geokätköilijä lukee karttaa. Meillä reitit optimoidaan. Päiväohjelmat suunnitellaan säätiedotusten lupauksia silmällä pitäen. 

Toisena päivänä Lofooteilla mies ilmoitti sadekauden alkavan 24 tunnin kuluessa. Kävimme aamupyöräilyn Svolvaerin somassa keskuksessa ja sitten jatkoimme matkaa. Kesäsäissä! Niin se vaan on, että maisemia katsoo mieluiten aurinkoisella säällä, kuivuvia kalanpäitä ja merilevää haistelee mieluiten auringonpaisteessa, kahvi- ja ruokataukoja pitää mieluiten siellä missä aurinko lämmittää. Kaikesta tästä iloitsimme koko päivän ja iltapisaroiden aikaan vielä ehdimme lauttaan, joka vei meidät mantereelle Bodön satamaan (neljän tunnin matka). Auto parkkiin tehdasrakennuksen taakse ja siellä saatiinkin kiitettävän sikeät unet. Aamulla herättiin sitten kunnon sateeseen. Lähdimme vettä pakoon.

Viimeisen norjalaisen päivän ihmeisiin kuuluivat Saltstraumenin vuorovesivirta (maailman voimakkain), tunturiylänköjen tiet joilla sai väistellä päiväunia ottavia karitsoja, alamäet jotka pistivät jarrupalat haisemaan (kyllä, käytin enimmäkseen moottorijarrutusta, mutta silti). Myöhään iltapäivällä ylitimme rajan Ruotsiin ja siinä paikassa keitimme tunturikahvit (pistä hitossa se verkko kiinni, täällä on sääskiä!) Arjeplogin leirintäaluetta kohti ajaessani ehdin juuri ja juuri jarruttaa ennen äitisorsaa ja poikuetta, jotka kiirehtivät tien yli kohti järveä. 

Arjeplogissa paistoi pyöräilijälle aurinko. Arvidsjaurissa ostimme mansikoita. Älvsbyssä räpsyttelimme selfieitä Storforsin tyrskyjen vieressä. 

Ja sitten alkoi taas sataa. Ajoimme yötä myöten kohti Suomea. Hei vaan Kalix ja Haparanda, ei ehditä nyt jutella, on kiire Tornioon! Yöyhdeltä kartanlukija johdatti meidät täydellisen hiljaiselle parkkialueelle unosille.

Olemme nyt kotona. Sataa. Kumppani tutkii säätiedotuksia päivittäin, joten minun ei tarvitse. Ei päästä ihan heti nurmikkoa leikkaamaan ja sehän sopii. Oli niin heKTinen tuo kotiinpaluu, että toipuessa menee heTKinen.

Ah ihana muisto Lofooteilta!

p.s. En löydä norjalaista äätä ja öötä näppäimistöstä. Vinkkejä 
otetaan vastaan.

Heinäkuun Road Trip, osa 1: Kesäautolla Lofooteille

Matka on tässä vaiheessa kestänyt viisi päivää. Olen yrittänyt ottaa kuvia vuorista, mutta enimmäkseen on tullut näpsittyä räpsyjä kedon kukista. Niistä samoista, joita meillä on kotonakin.

Minne vain ajammekin haluan tehdä samaa kuin muut. Kiirunassa olisin halunnut olla LKAB:n opas kaivoskierroksella. Yhtiön kypärä sopi minulle poikkeuksellisen hyvin. Abiskossa katselin kadehtien kahta naista, jotka makoilivat ruohikossa tupakalla. Sama vaikutus kuin kahvimainoksella tai jonolla jätskikioskin edessä. Teki mieli mukaan. Järjetöntä, tiedetään. Nämä viimeiset pari päivää olen sitten haaveillut kesäasunnosta Lofooteilla. Pikkukylässä, rinnetontilla, ihan meren rannassa. Tontilta löytyisi takapihan puolelta korkean jyrkänteen reunalta juuri ja juuri trampoliinin kokoinen pläntti. Trampoliinin jalat pitäisi jotenkin sitoa maahan kiinni, muuten koko höskä vähitellen liukuisi kohti pihapläntin reunaa ja lopulta tippuisi kauas alas rantakivikkoon tai mereen.

Tässä se on, Jällivaara.

Yli vuorten Norjaan. Tänne ne rakentaa mökkejänsä. Aina yhtä ihmeellistä.

 

Hei hei Lofootit!

Juhannuksen lyhyt oppimäärä

Ja ihmiset.

Jaa...noh

Onkohan edes mahdollista tehdä täydellistä rengasmatkaa. Sellaista, jossa hupia ja mukavia kokemuksia riittää koko matkaksi omalta kotiovelta maailman kautta omalle kotiovelle. Ei ole minulta onnistunut varmaan kertaakaan, joten kotiinlähdön aamuna osasin heti asennoitua oikein eli tylsistyneesti. Mies ilmoitti olevansa onnellinen, kun pääsee pitkästä aikaa omaan sänkyynsä nukkumaan. Okei, on kiva nähdä kotona kesää viettävät nuoret, mutta muuten olen tässä tyhjenevän pesän syndroomasotkussani siinä vaiheessa, etten tiedä mihin suuren vapaa-aikani käyttäisin. Ajeltiin sitä paitsi kotiin suorinta reittiä, joka on perin juurin tuttu eikä siten kauheasti inspiroi. 

Kävimme viimeisenä iltana Helsingissä ystävillä ruokakylässä. Oli kyllä mainiota. Syömää ja juomaa riitti ja seura oli erinomaista. Illan isäntä on monet vuodet harrastanut itämaisia taistelulajeja ja taas oli vyökoe tulossa, lisäksi lukee (parempaa kirjallisuutta kuin minä). Emäntä on suoritettuaan yhden tutkinnon jatkanut toista ja totesi nyt lopultakin olevansa siinä paikassa mihin on vuosia pyrkinyt. Tätä hän haluaa tehdä, tästä hänellä ei ole kiire mihinkään. Ajatella, tuossa tilanteessa voi olla vielä viidenkympin hujakoilla. Kuinka ihmeessä?

Heräsin viime yönä varmuuden vuoksi olemaan huolissani asioista. Minulla on runsain mitoin aikaa kehittää kaikenlaista murhetta täydellistä katastrofia odotellessani. Siinä mielentilassa Rosa Liksomin Hytti nro 6 oli ihan mukiinmenevää luettavaa. Aika rankkaa tekstiä paikoitellen ja joku on väittänyt synkäksikin, mutta hei erilaista! Aamuseitsemältä olin valmis. Nyt on vuorossa Märta Tikkasen Punahilkka. Kun pitää pihansa nurkalla yleistä kirjanvaihtopistettä, saa luontaisetuna silloin tällöin jotain luettavaa. Muuta en sitten ajelemisen ohella ole tehnytkään. Alkukesän tavoitteita en ole saavuttanut siitä yksinkertaisesta syystä, etten muista mitä ne olivat. Pitikö jonkun kuntoilla? Laihduttaa? Öööö mitä muuta se olisi voinut olla? Oliko jotain?

Vähän hermot kireellä ja väsyttääkin ja lopuksi muutama lokkikuva

Jonakin aamuna se sitten tapahtuu, että vieruskaveri puhuu liikaa. Sanoo vääriä asioita. On liian hyväntahtoinen ja kiltti. Kun päästään leirintäalueelle, nostaa heti pyörät telineestä ja lähtee iloisesti viilettämään merenrantateitä. Minä vimmassa siivoan lieden ja pöytätason, pyyhin pölyt kaapinovista, siistin vessan, harjaan matot ja lattian, vien roskat. Haen lisää vettä ja pesen retkiauton oven. Ulkopuolelta! Pesen hiekat pyörästä. 

Syytän munasarjoja. Ilman niitä olisin minäkin polkemassa auringonpaisteessa kesätuuli hiuksissani. Nyt istun puhtaan pyöräni vieressä muovituolilla ja ajattelen, että mämitäänreippailla halua, onko pullaa.

Teimme yhden yön reissun Tallinnaan. Kaunis kaupunki. Paluulaivalla torkahdin kansituoliin. Nukuin ihan nätisti. Väitän että suu pysyi kiinni koko ajan.

Täytyy taas opetella olemaan ihmisten ilmoilla

Tämä auto/junamatka Pohjois-Pohjanmaalta Uudellemaalle on täydellinen esimerkki siitä kuinka erakkonainen vähitellen totutetaan tiheämpiin väkimääriin. Harjoittelu aloitettiin pienten paikkakuntien kahviloissa ja huoltoasemilla, väliin rauhoittavia lenkkejä hautuumailla ja muilla tasapainottavilla paikoilla, ja treenin lopuksi kokelas tiputettiin vauhdista Tampereen rautatieasemalle. Siinä vaiheessa tunsin vielä lievää klaustrofobiaa, koska samaa ilmaa oli hengittämässä reilusti enemmän kuin viisi ihmistä, joihin välimatkaakin oli ajoittain vähemmän kuin kaksi metriä, mutta kykenin kuitenkin nousemaan Helsingin junaan. Halusin päästä näkemään Lapin sotilassoittokunnan Senaatintorilla ja Espan lavalla, ja pääsinkin. Poikani marssi ja minä katsoin. Ei tarvinut puhua paljon kellekään paitsi pikaravintolassa ruokaa tilatessa ja ostaessani lippua Ateneumiin. 

Vielä muutaman päivän ajan täytyy osata käyttäytyä ihmisiksi. Kadulla pitää muistaa kävellä reunassa eikä saa mutkitella. Törmäysriski on täällä paljon suurempi kuin kotona.

Sairasloma loppuu, siirryn kesälomaan.

Heräsin aamulla kuovin huutoon. Aikaisempina kesinä minut herätti aamuisin pikkulintujen liverrys, mutta mies pisti keväällä makuuhuoneen vieressä olevan lintupensaan maan tasalle. Nyt ei aamu-unisen tarvitse kärsiä metelistä, minä sen sijaan kaipaan konsertteja. Linnunläjiä terassilla en kaipaa yhtään. 

Tämä kesä lähti käyntiin löhötuolissa pihlajan alla. Väliin vähän kävelin, sitten vaihteeksi makoilin trampoliinilla. Pakastimen tuutti- ja puikkovarastot tyhjenivät tasaiseen tahtiin kunnes ne taas täytettiin piripintaan. 

Lopulta lämpöä riitti Hiekoille asti. Kävelimme paljasjaloin merelle niin pitkälle kuin hiekkasärkkää riitti, istuimme rantatörmällä, istuimme kahvilan terassilla, kiertelimme puutarhalla. Ystäväni keräsi auton täyteen kukkia, minä vain nautin. Sellaisena päivänä tulee koettua koko kesä kerralla. Sitä hyväntuulisesti kuvittelee, että tällä lämpövarannolla elää pitkään, mutta oikeasti alkaa jo odottaa seuraavaa todellista kesäpäivää.

Toukokuu on vaihtunut kesäkuuhun. Olen lomalla. Taas.

Siipon puutarha, Kalajoki.

Pienet jalat.

Itsepalvelu.

Oikeasti olen aina tyttö

Tunnistaakohan minut vielä samaksi ihmiseksi sitten, kun unohtelen läheisteni nimiä. Kun en enää osaa käyttää liettä, kun en muista miten suihkusta saa veden tulemaan, kun uni ja valve sekoittuvat todellisuudeksi. Kun en hahmota virallisia kirjeitä, kun suoramaksuilmoitukset saavat minut ymmälleni. Kun vanhat, kauan sitten ratkaistut ongelmat huolestuttavat minua niin, etten voi miettiä mitään muuta. Ja uni ei tule. Ja aina minulla on kylmä ja sitten on kuuma. Kaiket päivät kuljen huoneesta toiseen laittamassa pattereita päälle ja pois päältä, mutta aina ne ovat kuitenkin täydellä teholla. Avaan tuuletusikkunan enkä huomaa, että ulkona on pakkasta. Puhun vanhainkodista mutta vielä tämän kesän haluan niin kovin asua kotona. Olen kipeä. Olen yksinäinen. Niin kuka tuo mies olikaan, veli vai poika? Ja sitten se minun tyttäreni. Se tulee ja siivoaa jääkaapin. Kerron sille kummallisista mustapukuisista vieraista, mutta se ei usko. Mitä lie puhuu kotihoitajille ja sukulaisille. Varmasti väittää, että olen höperö. Eikä minun enää anneta määrätä omassa kodissani, aamuisin tulevat omilla avaimillaan sisään, iltaisinkaan en saa olla rauhassa. 

Tai voihan olla, etten unohdakaan. Että päivästä toiseen surffailen mitä ihmeellisimmillä sivustoilla pienellä, punaisella läppärilläni. Että luen kirjoja, tilaan nettikaupasta scifiä ja fantasiaa, tutkin lukulasit nenällä saksan epäsäännöllisiä verbejä. Ehkä istun tuntikausia pilkillä kevättalven auringossa, suurissa karvahaalareissa ja läppäkorvahatussa. No pullanleipojaksi en kuitenkaan ryhdy ja siksi minusta ei koskaan tule söpöä pullantuoksuista mummelia. Nimittäin somessa joku jakoi kuvan vanhasta, ruttuisesta naisesta kissanpennun kanssa ja saatetekstinä luki "mummot on niin ihania". Kuinka tuohon pääsee? Onko mahdollista muuttua ihanaksi mummoksi, vaikka koko elämänsä eläisi aivan tavallisena omanlaisenaan naisena? Ei kai vain ihanuus edellytä sitä, ettei koskaan ole äkäinen? Saako edes ihan varovaisesti olla eri mieltä kuin nuorempi väki? Pitääkö osata kertoa hupaisia juttuja menneiltä ajoilta vai riittääkö vain, että on ruttuinen? Mummokuvan jakaja heitti kuvan ja kommentin niin sydämellisen huolettomasti nettiin, että varmasti itse on jonkun ihanan ihmisen lapsenlapsi. Kuvan mummoa ei todennäköisesti tunne ollenkaan. Voi olla kärttyinenkin vanhus, tyytymätön valittaja, viekas kettu. Jos vaikka juuri tämä olikin se nainen, joka sanoi että vanhuus on syvältä. No onhan se. Ja muutakin.

Kun minä ystävieni kanssa istun kahvilla, puhumme usein asioista, jotka eivät ole ihan painokelpoisia. Ja naurua riittää. Muutoin minun molemmat ystäväni ovat oikeastaan erinomaista ihanamummu-ainesta. Laittavat ruokaa ja neulovat suurenmoisen kauniita villasukkia. Mutta sitä vain joskus mietin haluaako joku meistä ylipäätään vanhentua ihanaksi mummoksi. Jos saisi vaan pysyä tässä tavallisen ihmisen kastissa. Ei minulla mitään mummoja vastaan ole, mutta tuntuisi mukavalta ajatella, että saisi iän lisääntyessä muovautua omanlaisekseen vanhaksi naiseksi. Että varmasti kohdeltaisiin niin kuin ihmistä, yksilöä, ei kuin ketä vaan mummoa.  

Jos sitten joku herra yhdeksänkymmenen vuoden iässä haluaa kutsua minua tytöksi, niin se kyllä kelpaa. 

Ja ulkona elämän kevät.

Hammaslääkärini on luontoihminen

Tänään kävi ilmi, että hammaslääkärini seuraa tiiviisti Avaraa luontoa. Hän tuntui olevan niin perehtynyt mehiläisiin, että pohdin jo montako pesää on pihalleen pystyttänyt. Teki mieli kysyäkin, mutta paikkavärkkien täyttämällä suulla on mahdotonta puhua ja lähtiessä en kehdannut. Tuntui liian henkilökohtaiselta. Aivan kuin vastaanoton aikana hoitajan kanssa pääni yli puhutut asiat olisivat salaisuuksia, joita minun ei oleteta kuuntelevan. 

Avara luonto ei minua enää juuri kiinnosta mutta norjalaiset seikkailut sitäkin enemmän. Tämän päivän Pohjoisnapa -jaksossa retkeilijöitä vastaan tuli jääkarhu jos toinenkin, ja miehet ihan tyynesti säikyttelivät niitä pippurisumutteella ja varoitusaseella. Toisessa lempisarjassani seurataan työntekijöiden elämää puolivuotisen komennuksen aikana Karhusaaren sääasemalla. Ei siellä oikeastaan mitään tapahdu eikä siellä paljon mitään näekään. Ihan pakko on katsoa kuitenkin ja luulen että minua surettaa, kun komennus päättyy ja tyypit lähetetään kotiin. Minä en sinne koskaan tule menemään enkä Huippuvuorillekaan, vaikka joka kevät tutkin matkaoppaista lentoja ja retkiä. Joistakin asioista vain haaveillaan ja sitten ne hylätään. Miehen mielestä kohde ei olisi vaivan arvoinen. Olen lopultakin ymmärtänyt mikä meillä reissatessa hiertää. Miehelle tärkeintä on päästä perille ja tehdä asioita, minä olisin pienin pysähdyksin ikuisesti vain matkalla jonnekin. Hänellä on päämäärä, minä ajelehdin. Eikä vain matkoilla, vaan ajelehtien on mennyt koko elämä. Olisinkohan edes osannut elää toisin, tietoisen harkitusti. 

Hammaslääkäri kertoi miettineensä koululaisena biologin uraa. Jaa-a, ei siinä sitten niin käynyt kuitenkaan.

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää

Sairaslomaa on kestänyt reilut kaksi viikkoa eikä enää tarvitse kaivaa nenää. Voi ihan niistää. Vatsa kestäisi varmaan jo nauramistakin, mutta nauran niin harvoin ulospäin, ettei väliä.

Äitienpäivä meni juuri niin kuin salaa toivoin. Lapsiltani lunastin heti aamusta halaukset (kolmannelta WhatsApp-viesti), eikä tarvinut kokata. Anoppi kutsui meidät syömään ja sai vastalahjaksi poikansa hankkiman ruusubegonian. Erittäin komean. Minun äidilleni veimme 20 Reilun kaupan ruusua. Kaksi näppärää kimppua, jotka sieppasin mennessä mukaan marketista (omia suosikkejani). Illalla mies kysyi vielä olisiko toivomuksia kauppareissulta. Pyysin karkkia. Sainkin, mutta tyttären täytyi ensin pitää puhuttelu isälleen äitienpäivän pyhistä toiveista (terveellisiä tai ei). Lakritsia ja Da Capo. Omituinen suklaavalinta mutta yllättävän osuva.

Kaksi vuotta kukkinut orkideani alkaa vedellä viimeisiään. Nyt on aika murehtia tekemättä jääneitä kasvualustan vaihtoja ja muita hoitovirheitä. Toisaalta toinen kasvi, johon talvella vaihdoin mullan, voi myös huonosti. Harmittelenko menneitä siis ihan turhaan? Päteekö tämä muuhunkin elämään?

Sivistyssanakirja: boheemi boheemin, boheemiin boheemi huoletonta, epäsäännöllistä ja epäsovinnaista elämää viettävä henkilö, etenkin taiteilija tai opiskelija.

Ainekirjoitusta ajan kuluksi sairasvuoteella (=aurinkotuolilla)

Haluaisin elää boheemia elämää. Irtonaista, vastuutonta, vailla huolia. Olisi kiinnostavaa liidellä työpaikasta toiseen ja kerätä kokemuksia eri aloilta. Vaikka oikeastaan kyllä vakiovirka pitäisi silti olla. Työaika yhdeksästä viiteen tai niillä main. Mutta työn jälkeen en sitoisi itseäni velvollisuuksiin tai omaisuuteen. Kaiket illat olisin mieluummin juhlimassa boheemiporukoissa mutta kuitenkin niin, ettei tarvitsisi valvoa myöhään. Olen erittäin illantorkku ja arvostan lepoa. Tietenkään en haluaisi nukkua ties kenen sohvalla, vaan omassa sängyssä puhtaissa lakanoissa. Ja tietenkin omassa asunnossa, johon voisin vetäytyä, kun väsähtäisin jatkuvaan elämöintiin. Eihän seuraelämääkään joka ilta jaksa, ei ainakaan viikolla. Mutta siis ainakin viikonloput liikkuisin boheemeissa piireissä villinä ja vapaana, aina valmiina uusiin kokemuksiin ja uusiin jännittäviin ihmissuhteisiin, miksei vaikka romanttisiin seikkailuihin! Paitsi että irtosuhteisiin en sentään alkaisi. Yksi vakiomies riittäisi vallan hyvin. Yhdessä voisimme juoda viiniä ja viskiä ja kaikenlaista, mutta minulle taitaisi riittää yksi lasillinen, koska en vaan millään viitsi kärsiä krapulasta. Eikä totta puhuen olisi mukavaa sekään, että kumppani olisi usein kännissä.

Jos vain voisin, alkaisin heti elää boheemia elämää. Lomilla matkustaisin eksoottisiin maihin mietiskelemään, tapaamaan suuria hengellisiä johtajia ja syventämään sisäistä tietoisuuttani. Mitään mömmöjä en kyllä alkaisi kokeilemaan, pelkällä ajatuksen voimalla pitäisi onnistua. Harjoittaisin joogaa ja meditaatiota ja sellaista, mutta kovin kauaa en jaksaisi jököttää lootusasennossa, vaan menisin säällisen ajan kuluttua kävelylle ympäri kyliä tai hotellin altaalle uimaan. Riittävän hyvä hotelli sen oikeastaan pitäisi olla ja jossain turvallisessa maassa mieluiten. Niin kuin vaikka Norja. Mutta matkalta hankkisin kuitenkin värikkäitä kaapuja ja kiliseviä koruja. Pukeutuisin näyttävästi ja erikoisesti, paitsi töissä se ei olisi kätevää. Eikä iltaisinkaan jaksaisi rankan työpäivän jälkeen. Viikonloppuna kyllä, jos sattuisi huvittamaan. Pusero ja farkut ovat kylläkin monesti paljon mukavammat päällä.

Haluaisin niin kovasti elää boheemia elämää. Tässä iässä sitä aivan tuntee miten sielukkuus valtaa koko kropan. Jos vain kesästä tulisi lämmin, voisimme rakastettuni kanssa etsiä rauhaisan paikan luonnon helmassa. Levittäisimme viltin, nauttisimme virvokkeita, lukisimme runoja toisillemme auringon noususta laskuun. Tosin missään kovin itikkaisessa paikassa en kauaa viihdy, enkä tykkää suorasta auringon paisteesta  ja paleleminen vasta hirveää onkin. Mutta olisihan mahdollista luoda sielukas tila ihan vaan kotiin. Suitsukkeista saan tosin hengenahdistusta mutta voisin ehkä ostaa suolalampun. Jos löytäisin halvalla. Sitten kävisimme kirjastossa ja lainaisimme pari dekkaria. Pakkokos meidän olisi juuri runoja lukea.

Anestesiaa

Leikkaus on nyt sitten ohitse. Ei mitenkään oleellinen tieto, mutta olen puoli kiloa kevyempi.

Nukutus pelotti minua sen verran pahasti, että kuvittelin etukäteen mitä heräämössä tapahtuisi leikkauksen jälkeen, jos ylipäätään enää heräisin. Ensimmäisen ajatukseni piti olla "Halleluja, olen hengissä", jonka jälkeen puhkeaisin laulamaan. Soulia. Kun ottaa huomioon, etten ole ikinä ollut soul-ihminen ja lauluharrastuskin on ollut tauolla jo monta vuotta, niin kovin haasteelliset olivat odotukseni. Oikeasti olisin ehkä juuri ja juuri saanut piipitettyä läpi Sua lähde kaunis katselen tai Mä oksalla ylimmällä. Pieni pätkä Debussy:tä olisi myös voinut mennä horjuvalla ranskantapaisella, mutta mikään näistä ei olisi sopinut tilanteeseen. 

En siis laulanut. Katselin yläpuolellani leijuvia kasvoja ja ensimmäinen ajatus olikin "Onpa täällä ystävällistä henkilökuntaa". Sitten mietin nuoren mieshoitajan ikää ja pohdin onko tämä jo valmistunut vai vasta harjoittelija. Empaattiset silmät. Hän ymmärsi minua, minäkin ymmärsin: "Kyllä, tosi kipeä olen ja käsitän, ettei enempää voi lääkitä. Lähdetään vaan osastolle, kyllä meikä kestää." Sanoinko ääneen vai ajattelinko vain? En ole varma. Telepaattinen viestintä tuntui siinä vaiheessa täysin toimivalta vaihtoehdolta. 

Leikkausta edeltävä lääkitys oli ihastuttava. Makasin valkoisessa paidassa (takaa auki), täyspitkissä tukisukissa ja pinkissä takissa metallireunaisen sängyn uumenissa ja tunsin itseni prinsessaksi. Ruusunen katetreineen kuninkaallisessa vuoteessa. Pienen odottelun jälkeen prinsessa riisuttiin ja autettiin vihreän, 70-lukuisen avaruusasun sisään ja sängystä siirryttiin kapealle, vihreälle lavitsalle. Lempeä-ääninen mies tarjosi minulle läpinäkyvää kuonokoppaa. "Meno alkaa olla kuin Woody Allenin leffoissa", ehdin ajatella ennen kuin taju pimeni.

Ei siitä sellaista kuitenkaan tullut. Ihan täyttä arkea tämä toipuminen. Muistoksi osastolta sain pari hyperventilaatio-oksennuspussia kotiin mukaan. Fantastista muotoilua.  

Ei ole turhia kuppeja kaapissa enää

Luin kirjan naisesta joka lähti. Noin vain mitään sanomatta jätti miehen, aikuiset lapset ja muut sukulaiset lomakohteen uimarannalle, sai kyydin toiseen kaupunkiin, osti uuden vaatekerran ranta-asun tilalle, asettui asumaan alivuokralaishuoneeseen, hankki työpaikan sihteerinä pienessä yhden miehen lakitoimistossa.

Upposin tarinaan ihan intona. Ajatus uudesta alusta, tyhjistä seinistä ja vähästä tavarasta tuntui niin vapauttavalta, että lukiessani pujahdin heti tuon naisen elämään. Minä tosin en halua jättää perhettäni enkä millään voisi hylätä työpaikkaani ilman huolellisia etukäteisjärjestelyjä. Sitä paitsi kun uusi työ epäpätevänä mutta silti ihan mukiinmenevänä sihteerinä alkaisi kyllästyttää, ei minulla olisi mitään mahdollisuuksia vaihtaa paremmin palkattuun kodinhoitajan hommaan (söpön pojan ja siistin isän perheeseen). En näet osaa kokata. Damn.

Valmis lähtemään haluaisin kuitenkin aina olla. Niinpä olen inventoinut vaatehuoneet taas kerran. Päiväkirjoja ja muuta sälää olen heittänyt pesään pitkin vuotta. Liikoja astioita olen lahjoittanut pois, kirjoja pistänyt kiertoon, kaikki viimeisetkin työkamat olen kuljettanut työpaikalle. Nyt kun edessä on muutaman viikon sairasloma, oikeastaan lähtö kesän viettoon ihan ennen aikojaan, olen jo etukäteen tehnyt kevään urakat, valmistellut sijaiselle sujuvan alun työhön, sopinut erikoisjärjestelyt, ennakoinut ongelmat parhaani mukaan. Työkavereille ilmoitin, että jos en tule takaisin, voivat minun kaappini tyhjentää suoraan jätekatokseen. Naureskelivat kuin hyvällekin vitsille. En viitsinyt sanoa, että se on vain käytännöllistä ajattelua. Kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu.

Mutta jos hyvin menee, niin kyllä meneekin hyvin.

Kevät

Katson leffaa

Minä en ole pienimmässäkään määrin Meg Ryan. Meg nyrpistää nätisti nenäänsä ja kävelee hypähdellen kukkatorilla. Minä nyrpistän ja koko naama menee lyttyyn ja vanhenen ainakin viisi vuotta (kymmenen). Hypähtely ei myös onnistu alkuunkaan, koska kompuroin nilkkani pari päivää sitten nilkutuskuntoon ja toisessakin koivessa akillesjänne ajoittain pullistelee. Mutta jotain ilahduttavaa tästäkin tilanteesta löytyy. Kun työpaikalla yksi sun toinen lähtee könkäten kahvihuoneesta, tunnen sydämessäni lämpimän ailahduksen ja tiedän, että tänne minä kuulun. Tämä on minun vertaistukiryhmäni. Jos vielä todellisessakin elämässä (ei vain leffoissa) saisi äänitehosteita tarpeen mukaan noin vain taivaalta, Harry Nilssonia tai Roy Orbisonia, niin tottahan moni matalamielinen, synkkä hetki muuttuisi surumielisen ihanaksi. "I'll say goodbye to all my sorrows and by tomorrow I'll be on my way..." dämdädädädädädä (banjo) dämdädädädädädädä... Heti pyyhkii paljon paremmin. Vaikka aamukuudelta. Reippaasti ylös ja kävellen töihin?

Siis Harry Nilsson: I Guess the Lord Must Be in New York City.

Meg Ryanin ja Tom Hanksin esittämät henkilöt suutelevat leffan lopussa ja taustalla soi "Somewhere over the rainbow". Central Park, New York. En muista kuulleeni minkäänlaista musiikkia pääni sisällä tai sen ulkopuolella käydessäni kerran Keskuspuistossa mutta saatoin silti hyräillä itsekseni. Silloin oli huhtikuu ja kuten Tom jossain vaiheessa leffaa mainitsi, New Yorkin kevät oli kaunis.