Juhannuksen lyhyt oppimäärä

Ja ihmiset.

Jaa...noh

Onkohan edes mahdollista tehdä täydellistä rengasmatkaa. Sellaista, jossa hupia ja mukavia kokemuksia riittää koko matkaksi omalta kotiovelta maailman kautta omalle kotiovelle. Ei ole minulta onnistunut varmaan kertaakaan, joten kotiinlähdön aamuna osasin heti asennoitua oikein eli tylsistyneesti. Mies ilmoitti olevansa onnellinen, kun pääsee pitkästä aikaa omaan sänkyynsä nukkumaan. Okei, on kiva nähdä kotona kesää viettävät nuoret, mutta muuten olen tässä tyhjenevän pesän syndroomasotkussani siinä vaiheessa, etten tiedä mihin suuren vapaa-aikani käyttäisin. Ajeltiin sitä paitsi kotiin suorinta reittiä, joka on perin juurin tuttu eikä siten kauheasti inspiroi. 

Kävimme viimeisenä iltana Helsingissä ystävillä ruokakylässä. Oli kyllä mainiota. Syömää ja juomaa riitti ja seura oli erinomaista. Illan isäntä on monet vuodet harrastanut itämaisia taistelulajeja ja taas oli vyökoe tulossa, lisäksi lukee (parempaa kirjallisuutta kuin minä). Emäntä on suoritettuaan yhden tutkinnon jatkanut toista ja totesi nyt lopultakin olevansa siinä paikassa mihin on vuosia pyrkinyt. Tätä hän haluaa tehdä, tästä hänellä ei ole kiire mihinkään. Ajatella, tuossa tilanteessa voi olla vielä viidenkympin hujakoilla. Kuinka ihmeessä?

Heräsin viime yönä varmuuden vuoksi olemaan huolissani asioista. Minulla on runsain mitoin aikaa kehittää kaikenlaista murhetta täydellistä katastrofia odotellessani. Siinä mielentilassa Rosa Liksomin Hytti nro 6 oli ihan mukiinmenevää luettavaa. Aika rankkaa tekstiä paikoitellen ja joku on väittänyt synkäksikin, mutta hei erilaista! Aamuseitsemältä olin valmis. Nyt on vuorossa Märta Tikkasen Punahilkka. Kun pitää pihansa nurkalla yleistä kirjanvaihtopistettä, saa luontaisetuna silloin tällöin jotain luettavaa. Muuta en sitten ajelemisen ohella ole tehnytkään. Alkukesän tavoitteita en ole saavuttanut siitä yksinkertaisesta syystä, etten muista mitä ne olivat. Pitikö jonkun kuntoilla? Laihduttaa? Öööö mitä muuta se olisi voinut olla? Oliko jotain?

Vähän hermot kireellä ja väsyttääkin ja lopuksi muutama lokkikuva

Jonakin aamuna se sitten tapahtuu, että vieruskaveri puhuu liikaa. Sanoo vääriä asioita. On liian hyväntahtoinen ja kiltti. Kun päästään leirintäalueelle, nostaa heti pyörät telineestä ja lähtee iloisesti viilettämään merenrantateitä. Minä vimmassa siivoan lieden ja pöytätason, pyyhin pölyt kaapinovista, siistin vessan, harjaan matot ja lattian, vien roskat. Haen lisää vettä ja pesen retkiauton oven. Ulkopuolelta! Pesen hiekat pyörästä. 

Syytän munasarjoja. Ilman niitä olisin minäkin polkemassa auringonpaisteessa kesätuuli hiuksissani. Nyt istun puhtaan pyöräni vieressä muovituolilla ja ajattelen, että mämitäänreippailla halua, onko pullaa.

Teimme yhden yön reissun Tallinnaan. Kaunis kaupunki. Paluulaivalla torkahdin kansituoliin. Nukuin ihan nätisti. Väitän että suu pysyi kiinni koko ajan.

Täytyy taas opetella olemaan ihmisten ilmoilla

Tämä auto/junamatka Pohjois-Pohjanmaalta Uudellemaalle on täydellinen esimerkki siitä kuinka erakkonainen vähitellen totutetaan tiheämpiin väkimääriin. Harjoittelu aloitettiin pienten paikkakuntien kahviloissa ja huoltoasemilla, väliin rauhoittavia lenkkejä hautuumailla ja muilla tasapainottavilla paikoilla, ja treenin lopuksi kokelas tiputettiin vauhdista Tampereen rautatieasemalle. Siinä vaiheessa tunsin vielä lievää klaustrofobiaa, koska samaa ilmaa oli hengittämässä reilusti enemmän kuin viisi ihmistä, joihin välimatkaakin oli ajoittain vähemmän kuin kaksi metriä, mutta kykenin kuitenkin nousemaan Helsingin junaan. Halusin päästä näkemään Lapin sotilassoittokunnan Senaatintorilla ja Espan lavalla, ja pääsinkin. Poikani marssi ja minä katsoin. Ei tarvinut puhua paljon kellekään paitsi pikaravintolassa ruokaa tilatessa ja ostaessani lippua Ateneumiin. 

Vielä muutaman päivän ajan täytyy osata käyttäytyä ihmisiksi. Kadulla pitää muistaa kävellä reunassa eikä saa mutkitella. Törmäysriski on täällä paljon suurempi kuin kotona.

Sairasloma loppuu, siirryn kesälomaan.

Heräsin aamulla kuovin huutoon. Aikaisempina kesinä minut herätti aamuisin pikkulintujen liverrys, mutta mies pisti keväällä makuuhuoneen vieressä olevan lintupensaan maan tasalle. Nyt ei aamu-unisen tarvitse kärsiä metelistä, minä sen sijaan kaipaan konsertteja. Linnunläjiä terassilla en kaipaa yhtään. 

Tämä kesä lähti käyntiin löhötuolissa pihlajan alla. Väliin vähän kävelin, sitten vaihteeksi makoilin trampoliinilla. Pakastimen tuutti- ja puikkovarastot tyhjenivät tasaiseen tahtiin kunnes ne taas täytettiin piripintaan. 

Lopulta lämpöä riitti Hiekoille asti. Kävelimme paljasjaloin merelle niin pitkälle kuin hiekkasärkkää riitti, istuimme rantatörmällä, istuimme kahvilan terassilla, kiertelimme puutarhalla. Ystäväni keräsi auton täyteen kukkia, minä vain nautin. Sellaisena päivänä tulee koettua koko kesä kerralla. Sitä hyväntuulisesti kuvittelee, että tällä lämpövarannolla elää pitkään, mutta oikeasti alkaa jo odottaa seuraavaa todellista kesäpäivää.

Toukokuu on vaihtunut kesäkuuhun. Olen lomalla. Taas.

Siipon puutarha, Kalajoki.

Pienet jalat.

Itsepalvelu.

Oikeasti olen aina tyttö

Tunnistaakohan minut vielä samaksi ihmiseksi sitten, kun unohtelen läheisteni nimiä. Kun en enää osaa käyttää liettä, kun en muista miten suihkusta saa veden tulemaan, kun uni ja valve sekoittuvat todellisuudeksi. Kun en hahmota virallisia kirjeitä, kun suoramaksuilmoitukset saavat minut ymmälleni. Kun vanhat, kauan sitten ratkaistut ongelmat huolestuttavat minua niin, etten voi miettiä mitään muuta. Ja uni ei tule. Ja aina minulla on kylmä ja sitten on kuuma. Kaiket päivät kuljen huoneesta toiseen laittamassa pattereita päälle ja pois päältä, mutta aina ne ovat kuitenkin täydellä teholla. Avaan tuuletusikkunan enkä huomaa, että ulkona on pakkasta. Puhun vanhainkodista mutta vielä tämän kesän haluan niin kovin asua kotona. Olen kipeä. Olen yksinäinen. Niin kuka tuo mies olikaan, veli vai poika? Ja sitten se minun tyttäreni. Se tulee ja siivoaa jääkaapin. Kerron sille kummallisista mustapukuisista vieraista, mutta se ei usko. Mitä lie puhuu kotihoitajille ja sukulaisille. Varmasti väittää, että olen höperö. Eikä minun enää anneta määrätä omassa kodissani, aamuisin tulevat omilla avaimillaan sisään, iltaisinkaan en saa olla rauhassa. 

Tai voihan olla, etten unohdakaan. Että päivästä toiseen surffailen mitä ihmeellisimmillä sivustoilla pienellä, punaisella läppärilläni. Että luen kirjoja, tilaan nettikaupasta scifiä ja fantasiaa, tutkin lukulasit nenällä saksan epäsäännöllisiä verbejä. Ehkä istun tuntikausia pilkillä kevättalven auringossa, suurissa karvahaalareissa ja läppäkorvahatussa. No pullanleipojaksi en kuitenkaan ryhdy ja siksi minusta ei koskaan tule söpöä pullantuoksuista mummelia. Nimittäin somessa joku jakoi kuvan vanhasta, ruttuisesta naisesta kissanpennun kanssa ja saatetekstinä luki "mummot on niin ihania". Kuinka tuohon pääsee? Onko mahdollista muuttua ihanaksi mummoksi, vaikka koko elämänsä eläisi aivan tavallisena omanlaisenaan naisena? Ei kai vain ihanuus edellytä sitä, ettei koskaan ole äkäinen? Saako edes ihan varovaisesti olla eri mieltä kuin nuorempi väki? Pitääkö osata kertoa hupaisia juttuja menneiltä ajoilta vai riittääkö vain, että on ruttuinen? Mummokuvan jakaja heitti kuvan ja kommentin niin sydämellisen huolettomasti nettiin, että varmasti itse on jonkun ihanan ihmisen lapsenlapsi. Kuvan mummoa ei todennäköisesti tunne ollenkaan. Voi olla kärttyinenkin vanhus, tyytymätön valittaja, viekas kettu. Jos vaikka juuri tämä olikin se nainen, joka sanoi että vanhuus on syvältä. No onhan se. Ja muutakin.

Kun minä ystävieni kanssa istun kahvilla, puhumme usein asioista, jotka eivät ole ihan painokelpoisia. Ja naurua riittää. Muutoin minun molemmat ystäväni ovat oikeastaan erinomaista ihanamummu-ainesta. Laittavat ruokaa ja neulovat suurenmoisen kauniita villasukkia. Mutta sitä vain joskus mietin haluaako joku meistä ylipäätään vanhentua ihanaksi mummoksi. Jos saisi vaan pysyä tässä tavallisen ihmisen kastissa. Ei minulla mitään mummoja vastaan ole, mutta tuntuisi mukavalta ajatella, että saisi iän lisääntyessä muovautua omanlaisekseen vanhaksi naiseksi. Että varmasti kohdeltaisiin niin kuin ihmistä, yksilöä, ei kuin ketä vaan mummoa.  

Jos sitten joku herra yhdeksänkymmenen vuoden iässä haluaa kutsua minua tytöksi, niin se kyllä kelpaa. 

Ja ulkona elämän kevät.

Hammaslääkärini on luontoihminen

Tänään kävi ilmi, että hammaslääkärini seuraa tiiviisti Avaraa luontoa. Hän tuntui olevan niin perehtynyt mehiläisiin, että pohdin jo montako pesää on pihalleen pystyttänyt. Teki mieli kysyäkin, mutta paikkavärkkien täyttämällä suulla on mahdotonta puhua ja lähtiessä en kehdannut. Tuntui liian henkilökohtaiselta. Aivan kuin vastaanoton aikana hoitajan kanssa pääni yli puhutut asiat olisivat salaisuuksia, joita minun ei oleteta kuuntelevan. 

Avara luonto ei minua enää juuri kiinnosta mutta norjalaiset seikkailut sitäkin enemmän. Tämän päivän Pohjoisnapa -jaksossa retkeilijöitä vastaan tuli jääkarhu jos toinenkin, ja miehet ihan tyynesti säikyttelivät niitä pippurisumutteella ja varoitusaseella. Toisessa lempisarjassani seurataan työntekijöiden elämää puolivuotisen komennuksen aikana Karhusaaren sääasemalla. Ei siellä oikeastaan mitään tapahdu eikä siellä paljon mitään näekään. Ihan pakko on katsoa kuitenkin ja luulen että minua surettaa, kun komennus päättyy ja tyypit lähetetään kotiin. Minä en sinne koskaan tule menemään enkä Huippuvuorillekaan, vaikka joka kevät tutkin matkaoppaista lentoja ja retkiä. Joistakin asioista vain haaveillaan ja sitten ne hylätään. Miehen mielestä kohde ei olisi vaivan arvoinen. Olen lopultakin ymmärtänyt mikä meillä reissatessa hiertää. Miehelle tärkeintä on päästä perille ja tehdä asioita, minä olisin pienin pysähdyksin ikuisesti vain matkalla jonnekin. Hänellä on päämäärä, minä ajelehdin. Eikä vain matkoilla, vaan ajelehtien on mennyt koko elämä. Olisinkohan edes osannut elää toisin, tietoisen harkitusti. 

Hammaslääkäri kertoi miettineensä koululaisena biologin uraa. Jaa-a, ei siinä sitten niin käynyt kuitenkaan.

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää

Sairaslomaa on kestänyt reilut kaksi viikkoa eikä enää tarvitse kaivaa nenää. Voi ihan niistää. Vatsa kestäisi varmaan jo nauramistakin, mutta nauran niin harvoin ulospäin, ettei väliä.

Äitienpäivä meni juuri niin kuin salaa toivoin. Lapsiltani lunastin heti aamusta halaukset (kolmannelta WhatsApp-viesti), eikä tarvinut kokata. Anoppi kutsui meidät syömään ja sai vastalahjaksi poikansa hankkiman ruusubegonian. Erittäin komean. Minun äidilleni veimme 20 Reilun kaupan ruusua. Kaksi näppärää kimppua, jotka sieppasin mennessä mukaan marketista (omia suosikkejani). Illalla mies kysyi vielä olisiko toivomuksia kauppareissulta. Pyysin karkkia. Sainkin, mutta tyttären täytyi ensin pitää puhuttelu isälleen äitienpäivän pyhistä toiveista (terveellisiä tai ei). Lakritsia ja Da Capo. Omituinen suklaavalinta mutta yllättävän osuva.

Kaksi vuotta kukkinut orkideani alkaa vedellä viimeisiään. Nyt on aika murehtia tekemättä jääneitä kasvualustan vaihtoja ja muita hoitovirheitä. Toisaalta toinen kasvi, johon talvella vaihdoin mullan, voi myös huonosti. Harmittelenko menneitä siis ihan turhaan? Päteekö tämä muuhunkin elämään?

Sivistyssanakirja: boheemi boheemin, boheemiin boheemi huoletonta, epäsäännöllistä ja epäsovinnaista elämää viettävä henkilö, etenkin taiteilija tai opiskelija.

Ainekirjoitusta ajan kuluksi sairasvuoteella (=aurinkotuolilla)

Haluaisin elää boheemia elämää. Irtonaista, vastuutonta, vailla huolia. Olisi kiinnostavaa liidellä työpaikasta toiseen ja kerätä kokemuksia eri aloilta. Vaikka oikeastaan kyllä vakiovirka pitäisi silti olla. Työaika yhdeksästä viiteen tai niillä main. Mutta työn jälkeen en sitoisi itseäni velvollisuuksiin tai omaisuuteen. Kaiket illat olisin mieluummin juhlimassa boheemiporukoissa mutta kuitenkin niin, ettei tarvitsisi valvoa myöhään. Olen erittäin illantorkku ja arvostan lepoa. Tietenkään en haluaisi nukkua ties kenen sohvalla, vaan omassa sängyssä puhtaissa lakanoissa. Ja tietenkin omassa asunnossa, johon voisin vetäytyä, kun väsähtäisin jatkuvaan elämöintiin. Eihän seuraelämääkään joka ilta jaksa, ei ainakaan viikolla. Mutta siis ainakin viikonloput liikkuisin boheemeissa piireissä villinä ja vapaana, aina valmiina uusiin kokemuksiin ja uusiin jännittäviin ihmissuhteisiin, miksei vaikka romanttisiin seikkailuihin! Paitsi että irtosuhteisiin en sentään alkaisi. Yksi vakiomies riittäisi vallan hyvin. Yhdessä voisimme juoda viiniä ja viskiä ja kaikenlaista, mutta minulle taitaisi riittää yksi lasillinen, koska en vaan millään viitsi kärsiä krapulasta. Eikä totta puhuen olisi mukavaa sekään, että kumppani olisi usein kännissä.

Jos vain voisin, alkaisin heti elää boheemia elämää. Lomilla matkustaisin eksoottisiin maihin mietiskelemään, tapaamaan suuria hengellisiä johtajia ja syventämään sisäistä tietoisuuttani. Mitään mömmöjä en kyllä alkaisi kokeilemaan, pelkällä ajatuksen voimalla pitäisi onnistua. Harjoittaisin joogaa ja meditaatiota ja sellaista, mutta kovin kauaa en jaksaisi jököttää lootusasennossa, vaan menisin säällisen ajan kuluttua kävelylle ympäri kyliä tai hotellin altaalle uimaan. Riittävän hyvä hotelli sen oikeastaan pitäisi olla ja jossain turvallisessa maassa mieluiten. Niin kuin vaikka Norja. Mutta matkalta hankkisin kuitenkin värikkäitä kaapuja ja kiliseviä koruja. Pukeutuisin näyttävästi ja erikoisesti, paitsi töissä se ei olisi kätevää. Eikä iltaisinkaan jaksaisi rankan työpäivän jälkeen. Viikonloppuna kyllä, jos sattuisi huvittamaan. Pusero ja farkut ovat kylläkin monesti paljon mukavammat päällä.

Haluaisin niin kovasti elää boheemia elämää. Tässä iässä sitä aivan tuntee miten sielukkuus valtaa koko kropan. Jos vain kesästä tulisi lämmin, voisimme rakastettuni kanssa etsiä rauhaisan paikan luonnon helmassa. Levittäisimme viltin, nauttisimme virvokkeita, lukisimme runoja toisillemme auringon noususta laskuun. Tosin missään kovin itikkaisessa paikassa en kauaa viihdy, enkä tykkää suorasta auringon paisteesta  ja paleleminen vasta hirveää onkin. Mutta olisihan mahdollista luoda sielukas tila ihan vaan kotiin. Suitsukkeista saan tosin hengenahdistusta mutta voisin ehkä ostaa suolalampun. Jos löytäisin halvalla. Sitten kävisimme kirjastossa ja lainaisimme pari dekkaria. Pakkokos meidän olisi juuri runoja lukea.

Anestesiaa

Leikkaus on nyt sitten ohitse. Ei mitenkään oleellinen tieto, mutta olen puoli kiloa kevyempi.

Nukutus pelotti minua sen verran pahasti, että kuvittelin etukäteen mitä heräämössä tapahtuisi leikkauksen jälkeen, jos ylipäätään enää heräisin. Ensimmäisen ajatukseni piti olla "Halleluja, olen hengissä", jonka jälkeen puhkeaisin laulamaan. Soulia. Kun ottaa huomioon, etten ole ikinä ollut soul-ihminen ja lauluharrastuskin on ollut tauolla jo monta vuotta, niin kovin haasteelliset olivat odotukseni. Oikeasti olisin ehkä juuri ja juuri saanut piipitettyä läpi Sua lähde kaunis katselen tai Mä oksalla ylimmällä. Pieni pätkä Debussy:tä olisi myös voinut mennä horjuvalla ranskantapaisella, mutta mikään näistä ei olisi sopinut tilanteeseen. 

En siis laulanut. Katselin yläpuolellani leijuvia kasvoja ja ensimmäinen ajatus olikin "Onpa täällä ystävällistä henkilökuntaa". Sitten mietin nuoren mieshoitajan ikää ja pohdin onko tämä jo valmistunut vai vasta harjoittelija. Empaattiset silmät. Hän ymmärsi minua, minäkin ymmärsin: "Kyllä, tosi kipeä olen ja käsitän, ettei enempää voi lääkitä. Lähdetään vaan osastolle, kyllä meikä kestää." Sanoinko ääneen vai ajattelinko vain? En ole varma. Telepaattinen viestintä tuntui siinä vaiheessa täysin toimivalta vaihtoehdolta. 

Leikkausta edeltävä lääkitys oli ihastuttava. Makasin valkoisessa paidassa (takaa auki), täyspitkissä tukisukissa ja pinkissä takissa metallireunaisen sängyn uumenissa ja tunsin itseni prinsessaksi. Ruusunen katetreineen kuninkaallisessa vuoteessa. Pienen odottelun jälkeen prinsessa riisuttiin ja autettiin vihreän, 70-lukuisen avaruusasun sisään ja sängystä siirryttiin kapealle, vihreälle lavitsalle. Lempeä-ääninen mies tarjosi minulle läpinäkyvää kuonokoppaa. "Meno alkaa olla kuin Woody Allenin leffoissa", ehdin ajatella ennen kuin taju pimeni.

Ei siitä sellaista kuitenkaan tullut. Ihan täyttä arkea tämä toipuminen. Muistoksi osastolta sain pari hyperventilaatio-oksennuspussia kotiin mukaan. Fantastista muotoilua.  

Ei ole turhia kuppeja kaapissa enää

Luin kirjan naisesta joka lähti. Noin vain mitään sanomatta jätti miehen, aikuiset lapset ja muut sukulaiset lomakohteen uimarannalle, sai kyydin toiseen kaupunkiin, osti uuden vaatekerran ranta-asun tilalle, asettui asumaan alivuokralaishuoneeseen, hankki työpaikan sihteerinä pienessä yhden miehen lakitoimistossa.

Upposin tarinaan ihan intona. Ajatus uudesta alusta, tyhjistä seinistä ja vähästä tavarasta tuntui niin vapauttavalta, että lukiessani pujahdin heti tuon naisen elämään. Minä tosin en halua jättää perhettäni enkä millään voisi hylätä työpaikkaani ilman huolellisia etukäteisjärjestelyjä. Sitä paitsi kun uusi työ epäpätevänä mutta silti ihan mukiinmenevänä sihteerinä alkaisi kyllästyttää, ei minulla olisi mitään mahdollisuuksia vaihtaa paremmin palkattuun kodinhoitajan hommaan (söpön pojan ja siistin isän perheeseen). En näet osaa kokata. Damn.

Valmis lähtemään haluaisin kuitenkin aina olla. Niinpä olen inventoinut vaatehuoneet taas kerran. Päiväkirjoja ja muuta sälää olen heittänyt pesään pitkin vuotta. Liikoja astioita olen lahjoittanut pois, kirjoja pistänyt kiertoon, kaikki viimeisetkin työkamat olen kuljettanut työpaikalle. Nyt kun edessä on muutaman viikon sairasloma, oikeastaan lähtö kesän viettoon ihan ennen aikojaan, olen jo etukäteen tehnyt kevään urakat, valmistellut sijaiselle sujuvan alun työhön, sopinut erikoisjärjestelyt, ennakoinut ongelmat parhaani mukaan. Työkavereille ilmoitin, että jos en tule takaisin, voivat minun kaappini tyhjentää suoraan jätekatokseen. Naureskelivat kuin hyvällekin vitsille. En viitsinyt sanoa, että se on vain käytännöllistä ajattelua. Kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu.

Mutta jos hyvin menee, niin kyllä meneekin hyvin.

Kevät

Katson leffaa

Minä en ole pienimmässäkään määrin Meg Ryan. Meg nyrpistää nätisti nenäänsä ja kävelee hypähdellen kukkatorilla. Minä nyrpistän ja koko naama menee lyttyyn ja vanhenen ainakin viisi vuotta (kymmenen). Hypähtely ei myös onnistu alkuunkaan, koska kompuroin nilkkani pari päivää sitten nilkutuskuntoon ja toisessakin koivessa akillesjänne ajoittain pullistelee. Mutta jotain ilahduttavaa tästäkin tilanteesta löytyy. Kun työpaikalla yksi sun toinen lähtee könkäten kahvihuoneesta, tunnen sydämessäni lämpimän ailahduksen ja tiedän, että tänne minä kuulun. Tämä on minun vertaistukiryhmäni. Jos vielä todellisessakin elämässä (ei vain leffoissa) saisi äänitehosteita tarpeen mukaan noin vain taivaalta, Harry Nilssonia tai Roy Orbisonia, niin tottahan moni matalamielinen, synkkä hetki muuttuisi surumielisen ihanaksi. "I'll say goodbye to all my sorrows and by tomorrow I'll be on my way..." dämdädädädädädä (banjo) dämdädädädädädädä... Heti pyyhkii paljon paremmin. Vaikka aamukuudelta. Reippaasti ylös ja kävellen töihin?

Siis Harry Nilsson: I Guess the Lord Must Be in New York City.

Meg Ryanin ja Tom Hanksin esittämät henkilöt suutelevat leffan lopussa ja taustalla soi "Somewhere over the rainbow". Central Park, New York. En muista kuulleeni minkäänlaista musiikkia pääni sisällä tai sen ulkopuolella käydessäni kerran Keskuspuistossa mutta saatoin silti hyräillä itsekseni. Silloin oli huhtikuu ja kuten Tom jossain vaiheessa leffaa mainitsi, New Yorkin kevät oli kaunis.

Saappaat jalassa

Kävin kevään ensimmäisellä ojanpenkkakävelyllä. Ojanpenkkakävelyt luonnollisesti aloitetaan siinä vaiheessa, kun lumikerros on sulanut tarpeeksi ohueksi. Paikoitellen paistaa heinänsänki lumen alta ja kävely on suorastaan keväisen kevyttä. Lintuja voi tarkkailla vaikka niitä ei tunnekaan, ja kun ei tunne, on vapaus keksiä niille ihan omat nimet. En nyt ala kertomaan mitä tviittejä tänään tapasin, mutta varoituksena aloitteleville ojanpenkkakävelijöille kerrottakoon, että tarkkailin ympäristöä sellaisella intensiteetillä, että olin vähällä kävellä ojaan. Se onkin ojanpenkkakävelyn ainut vaara. Ojat ovat usein leveitä ja täynnä vettä eikä kevätjää kanna naista, oli sitten pienikokoinen tai vähän laajempi kävelijä. Ojanpenkkakävely kieltämättä on hyvin nostalginen harrastus ja verrattavissa lapsuuden ojanpenkkalorkkimiskokemuksiin, mutta en silti ole valmis vajoamaan jäiseen ojaveteen vain siitä ilosta, että muistaisin miltä tuntui saada haukkoset. Rämmiskelin siis osan matkaa ryteikössä kunnes löysin kapean ylityspaikan.

Ojanpenkkakävelyharrastukseen ei tarvitse hankkia kalliita varusteita. Risuisiin maastoihin kannattaa varautua pitkillä suojavaatteilla. Mikäli ei ole pipoa, suosittelen käyttämään huppua. Saappaat ovat tietenkin ensiarvoisen tärkeät. Myönnän, että on hieman turhamaista hankkia juuri Hait, mutta kuten aiemmin mainitsin, liittyy ojanpenkkakävelyyn usein suuria tunteita menneisyydestä. Hai-saappaani eivät kuitenkaan ole lapsuuskeväiden keltaiset (valitettavasti), mutta mustatkin Hait saavat minut sopivasti herkälle ojanpenkkakävelytuulelle. Olen kuullut, että nykyaikaisemmat ojanpenkkakävelijät käyttävät jopa kosteudenkestäviä vaelluskenkiä, mutta minulle ajatuskin moisesta on täysin mahdoton. Ei tule oikeita fiboja.

Ojanpenkkakävelykausi on Suomessa suhteellisen lyhyt. Kun lumi kokonaan sulaa, on jännitys poissa. Tässä vaiheessa ojanpenkkakävelijän on siirryttävä joko reiluksi metsäretkeilijäksi tai laavumakkaranpaistajaksi. Muita luontevia vaihtoehtoja ovat "grillataanterassillavaikkaonhitonkylmä" -harrastus tai yksinäisiin hetkiin sopiva "takuullamakaantässätrampoliinillaniinkauankuinaurinkovähänkinpaistaa" -kestävyystreeni. Tunnen jopa erään vähän omituisen henkilön, joka pistää pihan nurkalle pystyyn kirjanvaihtopöydän ja raahaa kirjalaatikoita ulos ja taas sisälle säästä riippuen. Kyllä meitä vaan on monenlaisia, taikkeri sentään. Niin tai näin, viime päivien lämpötilat ennustavat täksi kevääksi erityisen lyhyttä ojanpenkkakävelykautta. Paras kaivaa jo jämäkämmät couperosaposken suojavoiteet esiin ja sitten kohta kärrätäänkin grillit pihalle.

Noin henkilökohtaisesti keskivertoa parempi keskiviikko

Niin monta hyvää asiaa tänään. Aamuseitsemältä LVI -liikkeestä vastasi naapurin mies lämpimän hyväntuulisesti, minäkin heti hymyilin päin puhelinta, ja tuota pikaa ovikelloa kilautti kohtelias ja mukava ammattilainen. Hän sai kuin saikin keittiön viemärin auki (meni siihen toista tuntia) ja sijoittui ansaitusti minun suosituimpien ihmisten listalleni heti hammaslääkärin jälkeen. Pääsin sitten lähtemään töihin ihan ajoissa, mutta vauhtia oli kai liikaa. Ylittäessäni pihaa lensin jäälle pitkin pituuttani, mutta tälläkään kertaa ei hajonnut lonkka (ikätesti?) ja vaikka pää kunnolla kolahtikin, pysyi se kuitenkin yhtenä kappaleena. Näin positiivisuuden aallon huipulla huomautettakoon, ettei ole kauaa siitä, kun viimeksi luin Pollyannan (Eleanor H. Porter: Iloinen tyttö, suomennos vuodelta 1922). Luin enkä kertaakaan irvistänyt. Ja tässä tulos: ah hymyä elämä tää (tänään).

Töissä meluttiin ja naurettiin kaikkein parhaimmalla tavalla sekä opehuoneessa että luokissa. Iltapäivällä kävin elämäni ensimmäisessä kasvohoidossa, jonka työkaverini olivat minulle synttärilahjaksi hankkineet. Torkahdin mömmöjen alle. Otin lisukkeeksi kulmien siistinnän ja tilasin meikkipuikon. Uulalaa, ja sitten kilahti kännykkään viesti, jossa pojat ilmoittivat tulevansa pääsiäiseksi kotiin. Tuli kiire kauppaan ostamaan suklaamunia ja tikkareita niiden pari päivää sitten ahmimieni tilalle. Päätin myös ripustaa noita-akan kattoon ja ripotella tipuja pitkin taloa. Ja siinä kaiken keväthuuman keskellä bongasin ohimennen rannekoruja kirpputorilla. Kyllä!


Olin jo kauan kaivannut somistetta nimirannekkeeni viereeni. Se ei nimittäin ole ollenkaan kaunis ainakaan minun silmissäni mutta sitäkin tarpeellisempi. Jos kerran on pakko päästää lapsensa maailmalle, täytyy edes nimet jäädä ranteeseen (päästän kyllä irti mutta salaisin woodoo-keinoin pidän vähän kiinni). Nyt sitten rikastuin parilla muullakin helyllä. Ruokakaupan kassan mielestä kaksi kukkakimppua ei myöskään millään muotoa ollut liikaa. Viisas nainen, hänen jononsa valitsen aina.

Olen siis koko päivän pysynyt touhukkaassa onnen kuplassa ja vain vähän seurannut uutisia. Tässä maailmassa ei vääryydet lopu mutta lohdullista on kuulla ihmisten puhuvan lähimmäisenrakkaudesta tragedian keskellä. Kun sitä ennakkoluuloa, pelkoa ja vihaa todellakin on liikkeellä niin ahdistavan paljon. Eilen joku luultavasti viisas mies jossain tv-ohjelmassa (aloitin ja lopetin kesken) totesi, että ihmisen on toki ymmärrettävä, että pahoja asioita tapahtuu, mutta omassa elämässä täytyy parhaansa mukaan olla onnellinen (jotain siihen suuntaan tai sitten ei). Joku keskusteluohjelma pitäisi varmaan joskus katsoa kokonaan. Olen myös yrittänyt muistella laulua, jota vanhempi siskoistani ennen usein lauloi. Ettei voi olkapäillään kantaa koko maailman murheita. Mikähän se laulu olikaan ja mitenhän se menikään. Kai tässä pitäisi vain luottaa huomiseen, vaikka on jo siinä iässä, ettei se enää niin helposti käy.

Ensi viikolle olen varannut ajan nykyiselle vakiokampaajalleni. Jollain tapaa hän muistuttaa edesmennyttä siskoani. Siksi.

Uleåborg

Juttelin veljeni kanssa matkailusta lähiseuduilla ja hän kertoi, että on koko elämänsä aikana kokenut vain yhden lämpimän päivän Oulussa. Meidän molempien kokemukset yhteen laskien on Oulussa viimeisen 55 vuoden aikana ollut kaksi lämmintä päivää. Tämä on tietenkin täysin epäluotettava tulos, koska eipä siellä juuri kesällä tule käytyä, mutta joka tapauksessa olen sitä mieltä, että oululaiset on sitkeetä kansaa. Ne elää tuulen ja pakkasen kaupungissa. Ne pyöräilee tarmokkaasti läpi vuoden, oli sitten järkyttävä vinkka tai sade tai lumi. Pipot ja takit vipattaa vinkeästi, kun ne selkä kyyryssä pistää pyörän pedaaleihin vauhtia. Vaikuttavaa.

Minä olen niitä ihmisiä, jotka talvella vain kävelee. Lauantain aamujuna on Oulussa kahdeksalta ja siinä on juuri sopivasti aikaa kierrellä keskustan kortteleita ja merenrantoja ennen teetä ja lohileipää tai mitä muuta masu halajaakin. Yritin pitkään kopioida kaveriani, jolla on tapana Oulun reissulla ottaa aina omenahyve vaniljakastikkeella. Ei siitä mitään tullut, en ole omenahyvetyyppiä. Vähän pelkään, että jos ei tähän ikään mennessä ole onnistunut kehittämään omaa Oulu-perinnettä, ei sitä kai tule koskaan syntymäänkään ellei sitten kaupunginkirjastossa lorvailua lasketa sellaiseksi. Tai tuijottelua horisonttiin aina kun mahdollista. Mutta niin teen joka paikassa muuallakin.

Tällä kertaa lähdin Ouluun erityisesti siksi, että kaipasin niin kovasti kirjakauppaan. Piti päästä kääntelemään kansia ja plaraamaan sivuja. Ja sen jälkeen teekauppaan ja kauppahalliin. Halusin kulkea ja kulkea ja lukea kylttejä talojen seinissä (tässä talossa asui runoilija sejase...) ja olla hiljaa itsekseni. Kuvitella. Enimmäkseen jotain epämääräistä menneisyysromantiikkaa, koska historian tuntemukseni on lähes olematon ja perustuu lähinnä romaaneihin, lauluihin ja pariin vanhaan elokuvaan. Miltä Oulussa eläminen oikeasti tuntuu, sitä en tiedä, mutta väliäkö tuolla. Turisti näkee mitä haluaa.

Seitsemän tuntia perillä riitti hyvin. Ja olikin aurinkoinen päivä. Suorastaan alkoi ihan tareta. Kas vain.

Nainen juo kahvia, ajaa autoa ja valehtelee vähän

Tänä aamuna noin kello kymmenen ylitin Poromiehentien viimeisen kerran tällä reissulla. Oltiin teinin kanssa menossa aamukahville kauppakeskukseen, mikä hänen tapauksessaan tarkoittaa lähinnä pillimehua ja täytettyä sämpylää. Minulle latte. Ei ollut jaossa vaahtokuviota tänään niin kuin Arktikumin kahviossa eilen. Odotan aina hartaasti saavani sydämen tai saniaisenlehden tai jotain. Joka paikassa toitotetaan, että pitää nauttia elämän pienistä iloista ja juuri sitä mä yritän tehdä. Annatte mulle vaan kahviini vaahtokuvion ja mun onneni on täydellinen. Poronaksuja sen sijaan en tarvi. Maistuvat kuivuneilta meetwurstin palasilta.

Parkkimittarin luvalla (euro) saimme vajaan tunnin ajan imeä itseemme eksotiikkaa Lapin pääkaupungissa. Vanhat äijät pajattivat äänekkäästi, muutama ranskalainen turisti kierteli kauppoja, japanilaiset olivat tyystin kadonneet jonnekin (luultavasti Pukin pajakylään). Nämä olivat jäähyväiset. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kohteessa kuin kohteessa, oli sitten Lontoo tai Roi, kaksi päivää riittää hyvin. Kahviseremonian jälkeen haimme miehen kämpiltä ja sitten kotia kohti. Laukussa 11 paria sukkia ja Toven elämänkerta.

Tuntuu aivan mahdottomalta, että kukaan pystyisi kehittämään matkaromantiikkaa välille Rovaniemi-Pohjanmaa, mutta ei mennyt kauaa, kun vänkärin puolelta alkoi pulputa levottomia juttuja Ranuasta, Posiosta ja muista reippaan ihmisen toivekohteista. Työehtoneuvottelut taloudessamme jatkunevat siis lähitulevaisuudessa, todennäköisesti jo ennen pääsiäistä. Että minne kuski suostuu lähtemään ja millä ehdoin. Yksi oleellisista kohdista yhteiskuntasopimuksessamme.

Sitä ennen on edessä lumityöt. Poissaolomme aikana on katolta tulleet kaikki lumet alas. Siinä ne jököttää ihan väärään paikkaan jähmettyneenä. Kesälapio, lumilapio, pieni kola, iso kola. Naisen oma kuntosali.

Ei yhtään laiskota.

Rovaniemellä sukkaostoksilla

Meillä luetaan karavaanarilehteä. Kaikkien käyttöoppaiden tunnollinen tutkija perehtyy erilaisiin karavaanarituotteisiin, automalleihin ja leirintäalueisiin aina yhtä innokkaasti. Minä en vaivaudu kansilehteä pidemmälle. Retkillä käymme sitten jatkuvaa tahtojen taistelua yöpymispaikoista. Hän haluaa jäsenleirintäalueille, joissa on kiitettävä varustus ja lämmin tunnelma, minä en moisia kamaluuksia kestä. Kunnolliset leiripaikat ovat sellaisia missä ei turhia puhuta, ei hymyillä kohti tai juurikaan huomata, että olemme olemassa. Talvella olemme sentään yhtä mieltä tärkeimmästä asiasta: autossa ei nukuta. Rovaniemellä hotelliyön hinta on kuitenkin sitä luokkaa, ettei tänne olisi tultu, jos ei opiskelukaveri olisi tarjonnut talovahdinpaikkaa. Huippuyösija. Minulla kuluu hetki jos toinenkin kylppärissä lattiaa ihaillen (Välimeren värit), teini on kaikesta sisustuksesta ihan aah ja ooh ja uppoutuu yhä syvemmälle säkkituoliin, miehelle onni on takapihan ohi vievä valaistu latu.

Shoppailulista tällä reissulla: sukkia. Jos jotain muutakin tarttuu mukaan, emme nalkuta itsellemme.

Hyvä perjantai. Tästä se lähtee.

Hyvä perjantai alkoi siitä, että sain tosi tiukan ruuvin löysytettyä ja asensin teinille pyörän satulan sopivaan korkeuteen. Sitten väänsin vielä supervoimillani Hopeanuolen vastaanhangoittelevan moottoriöljynlisäyskorkin auki ja annoin autolle reilut hörpyt. Kenties ei niin ihmeellisen isoja asioita, mutta sentään kaksi onnistumista samana päivänä.

Iltapäivällä ystäväni tarjosi minulle bebe-leivoksen kahvilassa. Aivan järjetön tuote. Ylimakea pinkki kuorrute, jonka alla valkoista mössöä. Pakko oli saada ja vastasi odotuksia täysin. Wandöful. Sokeri hyvässä seurassa selvästikin lisää onnellisuutta. Kaverin leivonnaisessa oli vihreä marsipaanipinta. Että vihreä. Siis kevät. Menin ja ostin verkkokassillisen avokadoja.

Äidilleni vein viikonlopun ruuat, siivosin jääkaappia, poistin vanhat. Siistiä jälkeä. Pieni työ, näkyvä tulos.

Illalla nuoret miehet tulivat viikonlopuksi kotiin. Ottivat isot annokset kanakeittoa, rieskaa, marjarahkaa, suuret mukit maitoa. Katsoin lasteni ruokahalua outoa tyytyväisyyttä tuntien. Syökää poikani, syökää. Olkaa isoja, vahvoja, terveitä, onnellisia. Kulkekaa oma tie, tehkää omat valinnat, eläkää ihan oma elämä. Syökää hyvin.

Iltaviihteenä ei niin kovin laadukasta Sylvester Stallonea ja Eddie Murphyä viattomilta 80- ja 90-luvuilta. Ajat eivät kai silloinkaan olleet viattomat, mutta minä olin. Turkua, Helsinkiä, sileät posket, seikkailun odotus silmissä. Niinpä istuin nojatuoliin, nautin lasin punaviiniä, siivutin avokadoa ruisleivälle. Yhtäkkiä vaan lomafiilis hyrähti päälle.

Yhdeksän päivää.

Hitaasti kohti pohjoista taas

Mini-interrail jatkuu lähi- ja taajamajunien kyydissä Vantaan Korsosta Tampereelle. Hoidan nyt kolmatta päivää koko vartaloani taianomaisella silmänympärysvoiteella. Reppuni on niin pieni, ettei sinne mitään isompaa putelia mahtunut.

Helsingissä oli jo maaliskuu. Voi että tykkäsin kopsutella lumettomilla kiveyksillä, ja iltapäivällä aurinkokin tuli esiin. Hetkellinen elämän kevät. Täystehoinen nostalgiakohtaus Tennispalatsin edustalla annamunkaikkikestää. Paremmin nämä tunne-elämän heilahdukset kuitenkin teinin seurassa handlaa kuin miehen, jonka elämä on huomattavasti tasaisempaa (luulen). 

Tampereella mieletön shoppailuhuuma jatkuu (yhteistulos tähän mennessä lenkkarit, T-paita ja pokkari), ja iltapäivällä piipahdetaan tervehtimässä opiskelijapoikaa Hervannassa. En aio roikkua kaulassa, vuodattaa kyyneleitä ja räkiä isoon rättiin, kun kotimatka alkaa. Mä olen vaan ihan cool, aikuinen tosinainen, en katso taaksepäin vaan aina ja joka hetki on nokka kohti valoisaa tulevaisuutta. Joo.

Kauppalista. Niukka.

Ostin meille paikat lasten vaunuun, koska muualla on niin täyttä. Teini on viime yönä nukkunut leirillä vain yhden tunnin eikä suhtaudu kovin valoisasti yleiseen ilonpitoon. Minulle riittää, ettei tarvitse istua liukumäen vieressä hermoilemassa milloin seuraava untuvapää kopsahtaa koviin reunoihin. Tuon tuostakin tästä rientävät vetreää vauhtia ohitse uudet parhaat kaverukset ("ei saa juosta"), joista toisen äiti odottaa vauvaa. Nimeksi voisi tulla "vaikka Edsi tai Neea". Oletan, että lisää paljastuksia kuullaan vielä ennen kuin neljän ja puolen tunnin matka on ohitse. Molemmat tytöt saivat somalta, nuorelta konduktööriltä lasten kissamatkaliput. Sitä vaan ihmettelen minne kaikki vanhat konnarit on piilotettu?

Tarkoitus on hupireissun sivutuotteena hankkia teinille tarpeellisia varusteita. Varmuuden vuoksi olen laatinut omia hankintoja ajatellen säännöt kauppakierrokselle.

Kestokauppalista (luvallista aina)

-keltainen paita (tuskin löytyy)
-halppistennarit (jos viitsii kumartua)
-tuulihousut (näkis vaan)

-rintsikat (ei kuitenkaan jaksa)

Saa ostaa (tälläkin kertaa)

-kirja 
-kirjanmerkki

Ei saa edes hypistellä

-huivit
-takit
-haisaappaat

Ainakaan en opettele kutomaan sukkia

Istun täällä lukkojen takana turvassa. Työpaikalla. Kello kahdeksantoista neljäkymmentäviisi. Vatsassa kolme mukillista vahvaa teetä.

Kaikki paperit on nyt käsitelty ja lajiteltu, reppu siivottu, huominen valmisteltu. Olen niin tyytyväinen itseeni, ettei ole edes nälkä, vaikka lounaasta on useampi tunti. 

Minusta on alkanut tuntua, että biorytmini pyörii viikon sykleissä. Lauantai on vetelä, sunnuntaina hukkaan elämän tarkoituksen, maanantaina työviikko käynnistyy kärttyisästi mutta paranee vähitellen, keskiviikkoon mennessä olen jo suorastaan hilpeä, perjantaina aloitan laskeutumisen viikonloppuun. Sitten taas kaikki alusta. Onnekasta siis, että on tämä työ.

Tytär totesi aamulla olevansa pian lukiolainen...ja sitten autokoululainen ja sitten opiskelija kaukana jossain, jatkoin minä mielessäni. Alkoi itkettää, hymyilin silmät sikkuralla. Ei mene enää kauan, kun talo on tyhjä ja naisella tyhjä pää. Mitähän naisparka sitten keksii. Keksiikö.

Se hoikka, nuorempi nainen lopetti sokerilakon, vanhempi vaan porskuttaa.  

Say CHEESE

Viisi päivää viikossa noin aamukahdeksasta arviolta iltapäiväkolmeen käytän poskilihaksiani aktiivisesti ilmaisemaan, että hyvin menee, juuri tämä päivä on suosikkini kaikista vuoden päivistä. Nauretaan, lauletaan, innostutaan, iloitaan hei ja opetellaanpa samalla nämä epäsäännölliset verbit ja tehdään pari tehtävää tralalaa. Tänään on päivä numero kuusi, lauantai. Mitä tapahtuukaan, kun astun kulttuuritalon ovesta sisään? Tuttava nykäisee hihasta ja laukaisee: "Hymyä huuleen!" Ei helkkari, en ollut muistanut asettaa julkisnaamaa paikalleen. Onkohan mun naamatauluni jo niin rupsahtanut, ettei sitä rennossa perustilassa kestä katsella? Mutta toisaalta, ei minulta ihan mahdottomia voi vaatia, mulla on Hugh Grantin suupielet.

Tänä lauantaina kannatan paikallisia tapahtumia. Ensin Agatha Christie -luento kulttuuritalon ravintolassa, illalla Hiirenloukku pääsalissa. Huomenna en tee mitään, koska huomenna pidän pyjamapäivän. Kuvittelin monet vuodet, että mun pyhä tehtäväni on täyttää aina yksi tuoli yleisössä, kun ystävä, tuttu tai kylänmies esiintyy. Ikään kuin kiitokseksi siitä, että joku jaksaa järjestää. Hölmö, eihän muutkaan niin tee. Jos ei huvita, ei tartte. Se on kyllä vieläkin hakusessa mitä kaikkea parisuhteessa pitää viitsiä, jos vaikka ei yhtään huvita. Ajaa C-kortti? Rämpiä metsässä? Viettää lomaviikko hiihtokohteessa?

Good Lord, kuten kapteeni Hastings sanoisi.

Perustilaus lisämausteilla

Mutkan kautta tulee mutta luin eräästä blogista, että Kurt Vonnegutin ystävä oli kertonut Vonnegutin joskus sanoneen, ettei ihmisen saisi olla ahne. Että kun on lapsensa saanut ja on kirjansa kirjoittanut, niin pitäisi olla tyytyväinen eikä ahnehtia lisää. Että sellainen oli elämä ja sitten ei. Jotain siihen malliin. Ei voi mitään, tiukkaa tekee olla nöyrä ja vanheta ja luopua. Mä nimittäin haluaisin olla kakskytviis, Kanadassa vaihdossa vuoden tai kaksi ja Ruotsissa kesätöissä useamman kerran. Hakisin väliaikaisia kirjastohommia, opiskelisin vähän lisää, eläisin pääkaupunkiseudulla pari vuotta pidempään, muuttaisin Kokkolaan, saisin viisi lasta, hankkisin kissan ja koiran ja veneen ja varsinkin sähköhammasharjan. Parasta mallia. Ei tää tietty kauas heitä siitä mitä on tullut vuosien mittaan tehtyä, mutta ottaisin saman uusiksi vielä vähän runsaampana versiona kiitos. Voin aloittaa heti huomenna, niin että pistäkääpä sitä uutta kierrosta tulemaan ihan reilusti vaan, ei tartte kainostella.

Kun ilta hämärtää, surahtaa harja käyntiin

Hammassärkyä kaksi viikkoa. Uskoni hammaslääkäreihin puolijumalaisina olentoina oli koetuksella, mutta nyt fanitan taas. Saman tien on todettava, että rupsahtamisen tiellä ei kärry pysähdy: suonikohjuista pikkuhiljaa refluxiin, räjähtävällä vauhdilla myomiin, vakaan varmasti juurihoitoon. En varsinaisesti tunne itseäni prinsessaksi. Enkä kuningattareksi. Enkä amatsoniksi. Nainen minä tietysti olen mutta enimmäkseen vain ihminen. Peruskamaa. Katselin tänään kuvalehteä, jonka kannessa vetävän näköinen julkkipariskunta ilmoitti, ettei heidän ole vaikeaa pitää kipinää yllä. No todellakin, good for them, meillä eletään tasaista perusarkea päivästä toiseen. 

Olin kieltämättä eilen aivan vauhdissa, kun tulin hammaslääkäristä. Mahtava euforia puudutuspiikin jälkeen. Ei vihlontaa, ei jomotusta, ei poskea, puolet kielestäkin pois. Kävelin suoraan vastaanotolta markettiin ja ostin sähköhammasharjan. Saman tien mukaan tarttui uusi teepannu, josta tykkään niin, että sitä täytyy vähän väliä käydä ihailemassa. Hiukan kummastutti tänään mikä vika minusta vielä mahtaa löytyä, kun koko ajan pitää hypätä vessassa. Eipä muuta kuin tämä uusi pannu ja jatkuva keittely. Todennäköisesti into laimenee vähitellen.

Töissä kerroin hassuja juttuja koko päivän. Päiväkausien hammassärkypiina oli ohi, minä villinä. Mitenkähän mies reagoisi, jos kahdenkymmenen vuoden selkävaivat yhtäkkiä häviäisivät? 

Uudessa hammasharjassa on herkkä paineentunnistin. Harjan sykkiminen lakkaa, jos painan liian lujasti. Surrr vaan ja harja lempeästi töihin. Varsinkin ienrajoille täytyy olla hyvin hellä. 

Mun suussani laulaa Armi ja Danny. Täydellisesti 70-luvun tyyliin.

Talviunia

On taivaallista elää televisioelämää. Tavallisesti istun punaisessa nojatuolissa leikkilehmäntaljaviltin alla, kun ylikomisario Tämä tai Tuo, surumielinen ja charmikas mies, ratkoo rikoksia Yorkshiressä tai Shetlandinsaarilla tai miksei vaikka Oxfordissa. Ennen pitkää hän lopulta kohtaa ihmisen, jonka kanssa ihan heti natsaa just prikulleen. Tietenkin komisario on yksinäinen susi ja lonely rider ja ikiuskollinen leski (sydän itkee salaa aina vaan) eikä loppujen lopuksi uskalla sitoutua uuteen suhteeseen, mutta hetken aikaa se on siinä: täydellinen yhteisymmärrys, salamana samaan suuntaan kulkevat ajatukset, sydämet jotka het paikalla samaan tahtiin lyö. Minä tietenkin narraan itseni uskomaan kaiken, vaikka tosielämässä olen todennut, että toisen ihmisen ymmärtämiseen menee ainakin kolmekymmentä vuotta ja tuskin vielä sittenkään on valmista.

Pakoa todellisuudesta. Kun uutiset jatkuvasti aiheuttavat ahdistusta, siirryn toiseen ulottuvuuteen. Viikonloppuna kävimme Rovaniemellä varuskunnassa, mutta ajatuksissani minä Kaunispäällä ihailin kesätaivasta, join teetä Utsjoen kirkkotupien kesäkahvilassa, huruttelin kesäautolla Lofooteille saakka. Norja, oi ihana Norja. Kyllä Rovaniemikin kelpaa oikein hyvin, mutta kesällä.

Kesällä kaikki on toisin.

Ehkä. Toivon niin.

Tänään kerron itselleni iltasaduksi Niagaran putouksista ja Prinssi Edwardin saarten punaisista rantakallioista. Monesti kyllä mietin haluanko joissakin paikoissa käydä ihan oikeasti paikan vuoksi vai siksi, että siellä muistan miltä entinen maailma tuntui. Ja sitäkin mietin miten joissakin paikoissa aina muka on kesä, vaikka ei oikeasti olekaan. Miksi pohjoinen kutsuu. Miksi haluan junaan, vaikka lentäen pääsee nopeammin.

Voi kuinka kauan tämä talvi vielä kestää.

Iltamyöhällä viestiä odottaessa jää sublimoituu vesihöyryksi

Luulin aina, että hyvissä olosuhteissa eläneen ihmisen onnistuisi varata elämisen lautasmallissa melko iso osuus hekotukselle ja räkätykselle. Että se olisi aina siellä, vähintään neljäsosalautasellinen naurua ja huolettomuutta joka päivä. Toisin kävi. Elämästä on vähitellen tullut vakava asia. 

Haluaisin nukkua aamuyön suden tunnit murehtimatta selviääkö varusmies ilman paleltumia Rovaniemen pakkasissa tai muistaako opiskelija sammuttaa kahvinkeittimen joka aamu tai onko koululaisella homevapaat koulupäivät. Miettisin mieluusti vähän vähemmän kipua ja sairautta. En ollenkaan haluaisi murehtia tulevaisuutta. Haluaisin elää tätä hetkeä luottaen siihen, että kaikki järjestyy. Luulen, että osasin ennen. Kuinkahan se tehtiin.

Mutta miksi ei poika ole laittanut vielä viestiä, että pääsi perille? Eikö ole vielä perillä? Unohtiko laittaa viestin? Uskaltaisinko kysyä (viestillä) vai häiritsisinkö näin vain ajamista? Kuinka kauan pitäisi odottaa? Jos odotan liian kauan, ehtiikö mennä nukkumaan, eikä saa viestiäni, ja sitten ei laita minulle viestiä, ja minä puolestani valvon ja odotan? Odotanko koko yön? Laitanko kellon herättämään parin tunnin päästä? Onko tämä nyt jo ihan järjetöntä?

Aivan järjetöntä on se, että pesin eilen maton kylppärin lattialla. Sitten vein sen ulos jäätymään. Olen lukenut, että jää sublimoituu vesihöyryksi ja sitten pyykki kuivuu. No ei ehkä onnistu paksun maton kanssa. Mutta meilläpä on jatkuvalämmitteisessä saunassa koko ajan pieni peruslämpö, joten sinne matto on näppärä laittaa höyryilemään. Jossain vaiheessa. Tämä on oikeastaan eräänlainen testi. Harrastan aamuöisin maton kokeellista kuivausta. Saatan myös saunoa.

Aaah "perillä ja hengissä". Ehkä nyt voin mennä nukkumaan ja ehkä nukahdankin joksikin aikaa.

Glimpses of Europe

Jokunen muisto kiertomatkalta. Onnekkaan paljon aurinkoa.



Copenhagen

Nice

Monaco

Fuengirola

Malaga

The Vatican

Rome