Nainen juo kahvia, ajaa autoa ja valehtelee vähän

Tänä aamuna noin kello kymmenen ylitin Poromiehentien viimeisen kerran tällä reissulla. Oltiin teinin kanssa menossa aamukahville kauppakeskukseen, mikä hänen tapauksessaan tarkoittaa lähinnä pillimehua ja täytettyä sämpylää. Minulle latte. Ei ollut jaossa vaahtokuviota tänään niin kuin Arktikumin kahviossa eilen. Odotan aina hartaasti saavani sydämen tai saniaisenlehden tai jotain. Joka paikassa toitotetaan, että pitää nauttia elämän pienistä iloista ja juuri sitä mä yritän tehdä. Annatte mulle vaan kahviini vaahtokuvion ja mun onneni on täydellinen. Poronaksuja sen sijaan en tarvi. Maistuvat kuivuneilta meetwurstin palasilta.

Parkkimittarin luvalla (euro) saimme vajaan tunnin ajan imeä itseemme eksotiikkaa Lapin pääkaupungissa. Vanhat äijät pajattivat äänekkäästi, muutama ranskalainen turisti kierteli kauppoja, japanilaiset olivat tyystin kadonneet jonnekin (luultavasti Pukin pajakylään). Nämä olivat jäähyväiset. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kohteessa kuin kohteessa, oli sitten Lontoo tai Roi, kaksi päivää riittää hyvin. Kahviseremonian jälkeen haimme miehen kämpiltä ja sitten kotia kohti. Laukussa 11 paria sukkia ja Toven elämänkerta.

Tuntuu aivan mahdottomalta, että kukaan pystyisi kehittämään matkaromantiikkaa välille Rovaniemi-Pohjanmaa, mutta ei mennyt kauaa, kun vänkärin puolelta alkoi pulputa levottomia juttuja Ranuasta, Posiosta ja muista reippaan ihmisen toivekohteista. Työehtoneuvottelut taloudessamme jatkunevat siis lähitulevaisuudessa, todennäköisesti jo ennen pääsiäistä. Että minne kuski suostuu lähtemään ja millä ehdoin. Yksi oleellisista kohdista yhteiskuntasopimuksessamme.

Sitä ennen on edessä lumityöt. Poissaolomme aikana on katolta tulleet kaikki lumet alas. Siinä ne jököttää ihan väärään paikkaan jähmettyneenä. Kesälapio, lumilapio, pieni kola, iso kola. Naisen oma kuntosali.

Ei yhtään laiskota.

Rovaniemellä sukkaostoksilla

Meillä luetaan karavaanarilehteä. Kaikkien käyttöoppaiden tunnollinen tutkija perehtyy erilaisiin karavaanarituotteisiin, automalleihin ja leirintäalueisiin aina yhtä innokkaasti. Minä en vaivaudu kansilehteä pidemmälle. Retkillä käymme sitten jatkuvaa tahtojen taistelua yöpymispaikoista. Hän haluaa jäsenleirintäalueille, joissa on kiitettävä varustus ja lämmin tunnelma, minä en moisia kamaluuksia kestä. Kunnolliset leiripaikat ovat sellaisia missä ei turhia puhuta, ei hymyillä kohti tai juurikaan huomata, että olemme olemassa. Talvella olemme sentään yhtä mieltä tärkeimmästä asiasta: autossa ei nukuta. Rovaniemellä hotelliyön hinta on kuitenkin sitä luokkaa, ettei tänne olisi tultu, jos ei opiskelukaveri olisi tarjonnut talovahdinpaikkaa. Huippuyösija. Minulla kuluu hetki jos toinenkin kylppärissä lattiaa ihaillen (Välimeren värit), teini on kaikesta sisustuksesta ihan aah ja ooh ja uppoutuu yhä syvemmälle säkkituoliin, miehelle onni on takapihan ohi vievä valaistu latu.

Shoppailulista tällä reissulla: sukkia. Jos jotain muutakin tarttuu mukaan, emme nalkuta itsellemme.

Hyvä perjantai. Tästä se lähtee.

Hyvä perjantai alkoi siitä, että sain tosi tiukan ruuvin löysytettyä ja asensin teinille pyörän satulan sopivaan korkeuteen. Sitten väänsin vielä supervoimillani Hopeanuolen vastaanhangoittelevan moottoriöljynlisäyskorkin auki ja annoin autolle reilut hörpyt. Kenties ei niin ihmeellisen isoja asioita, mutta sentään kaksi onnistumista samana päivänä.

Iltapäivällä ystäväni tarjosi minulle bebe-leivoksen kahvilassa. Aivan järjetön tuote. Ylimakea pinkki kuorrute, jonka alla valkoista mössöä. Pakko oli saada ja vastasi odotuksia täysin. Wandöful. Sokeri hyvässä seurassa selvästikin lisää onnellisuutta. Kaverin leivonnaisessa oli vihreä marsipaanipinta. Että vihreä. Siis kevät. Menin ja ostin verkkokassillisen avokadoja.

Äidilleni vein viikonlopun ruuat, siivosin jääkaappia, poistin vanhat. Siistiä jälkeä. Pieni työ, näkyvä tulos.

Illalla nuoret miehet tulivat viikonlopuksi kotiin. Ottivat isot annokset kanakeittoa, rieskaa, marjarahkaa, suuret mukit maitoa. Katsoin lasteni ruokahalua outoa tyytyväisyyttä tuntien. Syökää poikani, syökää. Olkaa isoja, vahvoja, terveitä, onnellisia. Kulkekaa oma tie, tehkää omat valinnat, eläkää ihan oma elämä. Syökää hyvin.

Iltaviihteenä ei niin kovin laadukasta Sylvester Stallonea ja Eddie Murphyä viattomilta 80- ja 90-luvuilta. Ajat eivät kai silloinkaan olleet viattomat, mutta minä olin. Turkua, Helsinkiä, sileät posket, seikkailun odotus silmissä. Niinpä istuin nojatuoliin, nautin lasin punaviiniä, siivutin avokadoa ruisleivälle. Yhtäkkiä vaan lomafiilis hyrähti päälle.

Yhdeksän päivää.

Hitaasti kohti pohjoista taas

Mini-interrail jatkuu lähi- ja taajamajunien kyydissä Vantaan Korsosta Tampereelle. Hoidan nyt kolmatta päivää koko vartaloani taianomaisella silmänympärysvoiteella. Reppuni on niin pieni, ettei sinne mitään isompaa putelia mahtunut.

Helsingissä oli jo maaliskuu. Voi että tykkäsin kopsutella lumettomilla kiveyksillä, ja iltapäivällä aurinkokin tuli esiin. Hetkellinen elämän kevät. Täystehoinen nostalgiakohtaus Tennispalatsin edustalla annamunkaikkikestää. Paremmin nämä tunne-elämän heilahdukset kuitenkin teinin seurassa handlaa kuin miehen, jonka elämä on huomattavasti tasaisempaa (luulen). 

Tampereella mieletön shoppailuhuuma jatkuu (yhteistulos tähän mennessä lenkkarit, T-paita ja pokkari), ja iltapäivällä piipahdetaan tervehtimässä opiskelijapoikaa Hervannassa. En aio roikkua kaulassa, vuodattaa kyyneleitä ja räkiä isoon rättiin, kun kotimatka alkaa. Mä olen vaan ihan cool, aikuinen tosinainen, en katso taaksepäin vaan aina ja joka hetki on nokka kohti valoisaa tulevaisuutta. Joo.

Kauppalista. Niukka.

Ostin meille paikat lasten vaunuun, koska muualla on niin täyttä. Teini on viime yönä nukkunut leirillä vain yhden tunnin eikä suhtaudu kovin valoisasti yleiseen ilonpitoon. Minulle riittää, ettei tarvitse istua liukumäen vieressä hermoilemassa milloin seuraava untuvapää kopsahtaa koviin reunoihin. Tuon tuostakin tästä rientävät vetreää vauhtia ohitse uudet parhaat kaverukset ("ei saa juosta"), joista toisen äiti odottaa vauvaa. Nimeksi voisi tulla "vaikka Edsi tai Neea". Oletan, että lisää paljastuksia kuullaan vielä ennen kuin neljän ja puolen tunnin matka on ohitse. Molemmat tytöt saivat somalta, nuorelta konduktööriltä lasten kissamatkaliput. Sitä vaan ihmettelen minne kaikki vanhat konnarit on piilotettu?

Tarkoitus on hupireissun sivutuotteena hankkia teinille tarpeellisia varusteita. Varmuuden vuoksi olen laatinut omia hankintoja ajatellen säännöt kauppakierrokselle.

Kestokauppalista (luvallista aina)

-keltainen paita (tuskin löytyy)
-halppistennarit (jos viitsii kumartua)
-tuulihousut (näkis vaan)

-rintsikat (ei kuitenkaan jaksa)

Saa ostaa (tälläkin kertaa)

-kirja 
-kirjanmerkki

Ei saa edes hypistellä

-huivit
-takit
-haisaappaat

Ainakaan en opettele kutomaan sukkia

Istun täällä lukkojen takana turvassa. Työpaikalla. Kello kahdeksantoista neljäkymmentäviisi. Vatsassa kolme mukillista vahvaa teetä.

Kaikki paperit on nyt käsitelty ja lajiteltu, reppu siivottu, huominen valmisteltu. Olen niin tyytyväinen itseeni, ettei ole edes nälkä, vaikka lounaasta on useampi tunti. 

Minusta on alkanut tuntua, että biorytmini pyörii viikon sykleissä. Lauantai on vetelä, sunnuntaina hukkaan elämän tarkoituksen, maanantaina työviikko käynnistyy kärttyisästi mutta paranee vähitellen, keskiviikkoon mennessä olen jo suorastaan hilpeä, perjantaina aloitan laskeutumisen viikonloppuun. Sitten taas kaikki alusta. Onnekasta siis, että on tämä työ.

Tytär totesi aamulla olevansa pian lukiolainen...ja sitten autokoululainen ja sitten opiskelija kaukana jossain, jatkoin minä mielessäni. Alkoi itkettää, hymyilin silmät sikkuralla. Ei mene enää kauan, kun talo on tyhjä ja naisella tyhjä pää. Mitähän naisparka sitten keksii. Keksiikö.

Se hoikka, nuorempi nainen lopetti sokerilakon, vanhempi vaan porskuttaa.  

Say CHEESE

Viisi päivää viikossa noin aamukahdeksasta arviolta iltapäiväkolmeen käytän poskilihaksiani aktiivisesti ilmaisemaan, että hyvin menee, juuri tämä päivä on suosikkini kaikista vuoden päivistä. Nauretaan, lauletaan, innostutaan, iloitaan hei ja opetellaanpa samalla nämä epäsäännölliset verbit ja tehdään pari tehtävää tralalaa. Tänään on päivä numero kuusi, lauantai. Mitä tapahtuukaan, kun astun kulttuuritalon ovesta sisään? Tuttava nykäisee hihasta ja laukaisee: "Hymyä huuleen!" Ei helkkari, en ollut muistanut asettaa julkisnaamaa paikalleen. Onkohan mun naamatauluni jo niin rupsahtanut, ettei sitä rennossa perustilassa kestä katsella? Mutta toisaalta, ei minulta ihan mahdottomia voi vaatia, mulla on Hugh Grantin suupielet.

Tänä lauantaina kannatan paikallisia tapahtumia. Ensin Agatha Christie -luento kulttuuritalon ravintolassa, illalla Hiirenloukku pääsalissa. Huomenna en tee mitään, koska huomenna pidän pyjamapäivän. Kuvittelin monet vuodet, että mun pyhä tehtäväni on täyttää aina yksi tuoli yleisössä, kun ystävä, tuttu tai kylänmies esiintyy. Ikään kuin kiitokseksi siitä, että joku jaksaa järjestää. Hölmö, eihän muutkaan niin tee. Jos ei huvita, ei tartte. Se on kyllä vieläkin hakusessa mitä kaikkea parisuhteessa pitää viitsiä, jos vaikka ei yhtään huvita. Ajaa C-kortti? Rämpiä metsässä? Viettää lomaviikko hiihtokohteessa?

Good Lord, kuten kapteeni Hastings sanoisi.

Perustilaus lisämausteilla

Mutkan kautta tulee mutta luin eräästä blogista, että Kurt Vonnegutin ystävä oli kertonut Vonnegutin joskus sanoneen, ettei ihmisen saisi olla ahne. Että kun on lapsensa saanut ja on kirjansa kirjoittanut, niin pitäisi olla tyytyväinen eikä ahnehtia lisää. Että sellainen oli elämä ja sitten ei. Jotain siihen malliin. Ei voi mitään, tiukkaa tekee olla nöyrä ja vanheta ja luopua. Mä nimittäin haluaisin olla kakskytviis, Kanadassa vaihdossa vuoden tai kaksi ja Ruotsissa kesätöissä useamman kerran. Hakisin väliaikaisia kirjastohommia, opiskelisin vähän lisää, eläisin pääkaupunkiseudulla pari vuotta pidempään, muuttaisin Kokkolaan, saisin viisi lasta, hankkisin kissan ja koiran ja veneen ja varsinkin sähköhammasharjan. Parasta mallia. Ei tää tietty kauas heitä siitä mitä on tullut vuosien mittaan tehtyä, mutta ottaisin saman uusiksi vielä vähän runsaampana versiona kiitos. Voin aloittaa heti huomenna, niin että pistäkääpä sitä uutta kierrosta tulemaan ihan reilusti vaan, ei tartte kainostella.

Kun ilta hämärtää, surahtaa harja käyntiin

Hammassärkyä kaksi viikkoa. Uskoni hammaslääkäreihin puolijumalaisina olentoina oli koetuksella, mutta nyt fanitan taas. Saman tien on todettava, että rupsahtamisen tiellä ei kärry pysähdy: suonikohjuista pikkuhiljaa refluxiin, räjähtävällä vauhdilla myomiin, vakaan varmasti juurihoitoon. En varsinaisesti tunne itseäni prinsessaksi. Enkä kuningattareksi. Enkä amatsoniksi. Nainen minä tietysti olen mutta enimmäkseen vain ihminen. Peruskamaa. Katselin tänään kuvalehteä, jonka kannessa vetävän näköinen julkkipariskunta ilmoitti, ettei heidän ole vaikeaa pitää kipinää yllä. No todellakin, good for them, meillä eletään tasaista perusarkea päivästä toiseen. 

Olin kieltämättä eilen aivan vauhdissa, kun tulin hammaslääkäristä. Mahtava euforia puudutuspiikin jälkeen. Ei vihlontaa, ei jomotusta, ei poskea, puolet kielestäkin pois. Kävelin suoraan vastaanotolta markettiin ja ostin sähköhammasharjan. Saman tien mukaan tarttui uusi teepannu, josta tykkään niin, että sitä täytyy vähän väliä käydä ihailemassa. Hiukan kummastutti tänään mikä vika minusta vielä mahtaa löytyä, kun koko ajan pitää hypätä vessassa. Eipä muuta kuin tämä uusi pannu ja jatkuva keittely. Todennäköisesti into laimenee vähitellen.

Töissä kerroin hassuja juttuja koko päivän. Päiväkausien hammassärkypiina oli ohi, minä villinä. Mitenkähän mies reagoisi, jos kahdenkymmenen vuoden selkävaivat yhtäkkiä häviäisivät? 

Uudessa hammasharjassa on herkkä paineentunnistin. Harjan sykkiminen lakkaa, jos painan liian lujasti. Surrr vaan ja harja lempeästi töihin. Varsinkin ienrajoille täytyy olla hyvin hellä. 

Mun suussani laulaa Armi ja Danny. Täydellisesti 70-luvun tyyliin.

Talviunia

On taivaallista elää televisioelämää. Tavallisesti istun punaisessa nojatuolissa leikkilehmäntaljaviltin alla, kun ylikomisario Tämä tai Tuo, surumielinen ja charmikas mies, ratkoo rikoksia Yorkshiressä tai Shetlandinsaarilla tai miksei vaikka Oxfordissa. Ennen pitkää hän lopulta kohtaa ihmisen, jonka kanssa ihan heti natsaa just prikulleen. Tietenkin komisario on yksinäinen susi ja lonely rider ja ikiuskollinen leski (sydän itkee salaa aina vaan) eikä loppujen lopuksi uskalla sitoutua uuteen suhteeseen, mutta hetken aikaa se on siinä: täydellinen yhteisymmärrys, salamana samaan suuntaan kulkevat ajatukset, sydämet jotka het paikalla samaan tahtiin lyö. Minä tietenkin narraan itseni uskomaan kaiken, vaikka tosielämässä olen todennut, että toisen ihmisen ymmärtämiseen menee ainakin kolmekymmentä vuotta ja tuskin vielä sittenkään on valmista.

Pakoa todellisuudesta. Kun uutiset jatkuvasti aiheuttavat ahdistusta, siirryn toiseen ulottuvuuteen. Viikonloppuna kävimme Rovaniemellä varuskunnassa, mutta ajatuksissani minä Kaunispäällä ihailin kesätaivasta, join teetä Utsjoen kirkkotupien kesäkahvilassa, huruttelin kesäautolla Lofooteille saakka. Norja, oi ihana Norja. Kyllä Rovaniemikin kelpaa oikein hyvin, mutta kesällä.

Kesällä kaikki on toisin.

Ehkä. Toivon niin.

Tänään kerron itselleni iltasaduksi Niagaran putouksista ja Prinssi Edwardin saarten punaisista rantakallioista. Monesti kyllä mietin haluanko joissakin paikoissa käydä ihan oikeasti paikan vuoksi vai siksi, että siellä muistan miltä entinen maailma tuntui. Ja sitäkin mietin miten joissakin paikoissa aina muka on kesä, vaikka ei oikeasti olekaan. Miksi pohjoinen kutsuu. Miksi haluan junaan, vaikka lentäen pääsee nopeammin.

Voi kuinka kauan tämä talvi vielä kestää.

Iltamyöhällä viestiä odottaessa jää sublimoituu vesihöyryksi

Luulin aina, että hyvissä olosuhteissa eläneen ihmisen onnistuisi varata elämisen lautasmallissa melko iso osuus hekotukselle ja räkätykselle. Että se olisi aina siellä, vähintään neljäsosalautasellinen naurua ja huolettomuutta joka päivä. Toisin kävi. Elämästä on vähitellen tullut vakava asia. 

Haluaisin nukkua aamuyön suden tunnit murehtimatta selviääkö varusmies ilman paleltumia Rovaniemen pakkasissa tai muistaako opiskelija sammuttaa kahvinkeittimen joka aamu tai onko koululaisella homevapaat koulupäivät. Miettisin mieluusti vähän vähemmän kipua ja sairautta. En ollenkaan haluaisi murehtia tulevaisuutta. Haluaisin elää tätä hetkeä luottaen siihen, että kaikki järjestyy. Luulen, että osasin ennen. Kuinkahan se tehtiin.

Mutta miksi ei poika ole laittanut vielä viestiä, että pääsi perille? Eikö ole vielä perillä? Unohtiko laittaa viestin? Uskaltaisinko kysyä (viestillä) vai häiritsisinkö näin vain ajamista? Kuinka kauan pitäisi odottaa? Jos odotan liian kauan, ehtiikö mennä nukkumaan, eikä saa viestiäni, ja sitten ei laita minulle viestiä, ja minä puolestani valvon ja odotan? Odotanko koko yön? Laitanko kellon herättämään parin tunnin päästä? Onko tämä nyt jo ihan järjetöntä?

Aivan järjetöntä on se, että pesin eilen maton kylppärin lattialla. Sitten vein sen ulos jäätymään. Olen lukenut, että jää sublimoituu vesihöyryksi ja sitten pyykki kuivuu. No ei ehkä onnistu paksun maton kanssa. Mutta meilläpä on jatkuvalämmitteisessä saunassa koko ajan pieni peruslämpö, joten sinne matto on näppärä laittaa höyryilemään. Jossain vaiheessa. Tämä on oikeastaan eräänlainen testi. Harrastan aamuöisin maton kokeellista kuivausta. Saatan myös saunoa.

Aaah "perillä ja hengissä". Ehkä nyt voin mennä nukkumaan ja ehkä nukahdankin joksikin aikaa.

Glimpses of Europe

Jokunen muisto kiertomatkalta. Onnekkaan paljon aurinkoa.



Copenhagen

Nice

Monaco

Fuengirola

Malaga

The Vatican

Rome

Kuiva loppuraportti

Tää reissu on ollut yhtä treeniä. Oon kävellyt tuon selkävaivaisen kanssa niin hirveästi, että nilkka ja polvet on meinanneet hajota. Onneksi suuressa mukavuudenhalussani otin neljät kengät mukaan. Vaihtelu parantaa - tai ainakin helpottaa.

Me ollaan opittu kipumatkailusta kiitettävän paljon. Järjestys on aina sama. Aamulla ennen lentoa mies käy yksinäisellä lenkillä omaa vauhtiaan. Yleensä hakee muutaman geokätkön (saa erilaista liikettä, kun kumartelee ja kurkottelee). Tulee majapaikkaan, käy suihkussa, lepää, venyttelee. Kentällä ollaan noin kolme tuntia etuajassa. Syödään, pistetään matkalaukut koneeseen, kävellään turvatarkastus, etsitään nurkka jossa mies voi makoilla. Penkkien päällä tai lattialla. Koneen lähtöön asti mies kävelee ja makoilee. Jos koneessa sattuu olemaan tyhjä penkkirivi (vautsivau mikä tuuri), makoilee sielläkin. Lennon jälkeen haetaan matkalaukut. Mikäli lento on ollut vaikea, etsitään makoilupaikka ennen kuin jatketaan hotellille. Toivottavasti ei kylmällä lattialla.

Lääkitys pitää olla kunnossa. Nainen muistaa vielä niin elävästi miehen menneet pahoinvoinnit, että hänellä on kassissa varalta oksennuspusseja (onneksi turhaan). Jos yritetään päästä vähän kauempaan kohteeseen, täytyy edetä lyhyin lennon (max 2h) ja pitää välissä lepopäiviä. Ja silloin taas kävellään, venytellään ja makoillaan.

Meillä on ollut tuuria. Missään ei ole jouduttu jonottamaan liian pitkään. Kieltämättä on kuitenkin rankkaa satsata aikaa, rahaa ja varsinkin voimia melkoiset määrät, jotta pääsee näkemään miltä Espanjan aurinko näyttää. 17 päivää, 9 lentoa, 5 maata. Ja vielä yksi yö junan makuuvaunussa kotimatkalla.

Eihän tätä kovin usein ala tekemään. Ehkä vain kerran elämässä.

p.s. Viimeisessä punnituksessa matkalaukkuni painoi 14,2 kiloa.

Juntti turisti

Matkalla suurkaupungissa liikun mukavuusalueeni rajoilla. Minä haluan nähdä tämänkin maailmankolkan, mutta en oikein jaksa tungosta ja meteliä. En ole seurallinen, haluan olla hiljaa. Mutta ei kai se käy. Niin monen työtä on kadulla tyrkyttää tai pyytää. Olemme täällä vain pari päivää ja heti on täytynyt oppia luovimaan toisten tarpeiden keskellä sujuvasti, jäämättä kiinni mihinkään, kohteliaan välinpitämättömästi mutta kuitenkin ystävällinen hymy kasvoilla. Nimittäin murjottamisesta jää ajan mittaan ikävät juonteet kasvoihin. Olen huomannut peilistä.

Rooma on ylitsevuotava elämys. Tätä historian ja taiteen määrää on vaikea käsittää. Kuinka on mahdollista, että patsaita, pylväitä, mahtavia rakennuksia on näin loputtoman paljon? Kuka, kenen kunniaksi, miksi, miten? Täällä ymmärrän, että taiteesta voi olla palavan innostunut. Suihkulähteiden hahmojen ilmeet vangitsevat minut, jään tuijottamaan ojentuvia käsivarsia, kehon lihaksia, jalkateriä, varpaita. Ihmeellistä voimaa.

Liikenne tuntuu hurjalta. Satuimme jo näkemään yhden peltikolarin, jossa skootteri pösäytti auton perään. Kaksipyöriäisiä onkin paljon. Johtuneeko vähäisestä parkkitilasta, sillä olemme nähneet autoja parkkeerattuina sellaisiin sumppuihin, että ihmetyttää miten sieltä pääsee pois. Saakohan naapurin auton työntää pois edestä? Voiko vähän omalla autolla tönäistä? Sovitaanko taloyhtiön kokouksessa missä järjestyksessä autot ajetaan pihaan, ja sitten aamulla lähdetään vastakkaisessa järjestyksessä töihin? Entä jos joku nukkuu ponniin? Vai onko perusroomalaisella supervoimia, joilla hän nostaa kärrynsä muiden autojen keskeltä ja iloisesti jatkaa matkaansa? (Kasvaako täällä Superhessun pähkinöitä?)

Me olemme nyt ostaneet matkamuistoja. Miehelle muutama T-paita. Minulle lasi.

Rooma

Tämä on tietysti vain ohimenevä ajatus mutta tuli mieleen, että jos nyt kuitenkin käyttäisin rahaa johonkin ylimääräiseen, kun on matkan viime päivät käsillä. Tarjontaa kyllä riittää. Kaduilla on liikkeellä satoja selfie-tikkujen ja huivien myyjiä. Laukkuja, puukalistimia, limalöllysköitä voi ostaa joka nurkalta. Meidät halutaan joka ravintolaan syömään tai kahville tai viinilasilliselle. Tai sitten rahaa voi tiputtaa rukouksia mutisevan vanhan naisen anovaan käteen. Tai miehelle, joka vääntyneet jalkaterät esillä kerjää rahaa kuppiin Trevin suihkulähteen lähettyvillä.

En tiedä mitä ajatella. Matkalla Vatikaaniin seurasin papin asuun pukeutuneen miehen ratkaisua. Ei tippunut mummulle kolikkoa. Toinen pappi pyöritteli sormissaan 20(50?)-senttistä.

Nunnia tietenkin näkee myös. Yritän peitellä uteliaisuuttani, mutta vaikea on pitää kamera aisoissa. Haluaisin kuvan huiveista ja heiluvista helmoista. Poliisit, karabinieerit ja santarmit jätän rauhassa tekemään työtään. Espanjassa emme moisia nähneet, mutta täällä taas.

Voi sentään tätä maailmaa.

Hei me lennettiin (taas)

Aamulla varttia vaille viideltä oma nenä näytti vessan peilissä poikkeuksellisen isolta. Pantterikuvioinen huivi oli ihan typerä, farkut ei istuneet, matkaseura ärsytti. Taksikuski sentään oli kunnon ihminen. Sain istua hiljaa takapenkillä ja auto vei vauhdilla hotellin etuovelta terminaalin oven eteen. 

Meidän viimeiset Fuengirolan päivät kuluivat pyöräilyyn, kävelyyn, pyykkäämiseen ja syömiseen. Rantareitti Fuengirolasta Torremolinoksen toiseen päähän ajeltiin läpi leppoisaan tahtiin. Paluumatkaksi nostettiin pyörät junaan. Vaatteet pistettiin kolikkopesulaan pyörimään ja odotusaikana istuttiin auringossa cappuccinolla. Hotellin aamiaiset ja illalliset syötiin loppuun saakka tunnollisen hitaasti, perinpohjaisesti ja täyttävästi. Oikeastaan helpottavaa, että puolihoito on nyt ohi. Ei tartte enää suorittaa.

Minun suloisensiniset tennarini menivät rikki ja pistettiin roskikseen. Ja muutakin. Matkalaukku painaa enää 16,3 kiloa.

Olemme nyt Roomassa ja ensimmäiset reitit on kävelty. Viime yö jäi lyhyeksi eikä koneessa löytynyt hyvää torkkuasentoa, joten olen ihan poikki. Nyt haluan nukkua pitkään ja hyvin. 

Mutta Madonna valvoo.

Malaga

Kuinka kauan tämmöinen lorviminen oikeen on sallittua? Onko se mitään kunnon ihmisen elämää, että vaan kuljeskellaan ympäriinsä ja ihmetellään?

Kun ei ollut mahdollista hakata halkoja tai kaivaa ojaa, lähdettiin tänään Malagaan.

Tämä oli niitä päiviä, jolloin ollaan kahvi+vessa-kierteessä. Menet kahvilaan, etsit vessan. Ovessa lukee "for customers only", jolloin häveliäästi tilaat kahvin. Mistä taas seuraa, että joudut pian etsimään uuden vessan. Uusi kahvi. Vessa. Kahvi. Vessa. Kahvi. Sitä rataa. Välissä katseltiin kaupunkia, käveltiin rantabulevardia, ihailtiin palmuja ja kukkia, mietittiin mistä löydetään seuraava vessa.

Paras hetki tänään oli tapakset Malagan linnan cantinassa. Ostimme oluet, oliivit ja marokkolaista kanaa pienestä kioskista. Nautimme ne vihreiden lehtien siimeksessä. Aurinko kurkisteli pilvien lomasta. Joulutähtiä. Mandariinipuita. Kesä, vaikka on talvi. Ihmeellistä.

Fuengirola

Hotellin hissi puhuu meille. Tuntuu epäkohteliaalta olla hiljaa, kun toinen niin tarmokkaasti pajattaa, niin että olen ottanut tavaksi vastata. Aluksi tervehdin "Hola", sitten kerron niitä näitä ihan suomen kielellä. Luulen, ettei neiti Hissi pahastu. Puhe tulee kaiuttimen kautta, ilmeitä en pääse tulkitsemaan, mutta ystävällisen asialliselta hän kuulostaa. Jos olisin espanjan opiskelija, ajelisin hissillä paljon enemmän. Se olisi totta vieköön hienoa kieliharjoittelua ja Suomi-Espanja ystävyystoimintaa. 

Koska miehen selkä pitää meitä liikkeessä, emme juurikaan pysty tutustumaan paikallisiin ajanviettotapoihin. Täällä riittää kyllä ihmeteltävää muutenkin. Ensimmäisen Fuengirola-päivän käytin oikeastaan haistelemiseen. Opin kaikenlaista mielenkiintoista. Hanavesi haisee kloorille (juo pullotettua), kadut eivät haise paljon millekään (ahkerasti puhdistavat), aallonmurtajalla haisee virtsa (älä istu tähän). Kävelykadulla koin melkein kulttuurishokin. Ensin meni yksi vanhempi herrasmies ohi, sitten toinen. Ihan oikean partaveden tuoksun jättivät jälkeensä leijumaan. Tätä en ole kokenut vuosikausiin.

Kaupungilla kävelee suomalaisia turisteja vastaan jatkuvalla syötöllä. En kuitenkaan aio osallistua skandinaavikirkon kauneimpiin joululauluihin, enkä käy iskelmäbaarissa. Olisihan toki mielenkiintoista nähdä millainen meininki talvipakolaisilla täällä on, mutta meillä on niin vähän aikaa. Sitä paitsi minulle riittävät pienemmätkin huvit. Hotellin ruokasalissa nimittäin on vinkeät automaatit tuoremehulle ja kahville. Lorautin jo kerran kupin ohi, vaikka tutkin ohjeita pitkään.Tänä aamuna uskalsin ensimmäistä kertaa käyttää leivänpaahdinta. Se metalliritilän kiertävä liike on suorastaan vangitseva. Teki mieli kuvata filminpätkä instagramiin, mutta en kehdannut. Tuskin maltan odottaa huomisaamua. Huomenna vasta paahdetaankin! Tuplat!

Tänään teimme neljän tunnin geokätköretken. Reippailu palkittiin odottamattomalla ilolla: Fuengirolan linnan vieressä esitti pienten tyttöjen tanssiryhmä flamencoa. Bailando!

Supermercado

Mä menin ruokakauppaan enkä ollut enää sama ihminen.

Fantastista.

Perillä

Kyllä ihmeitä tapahtuu. Niin kuin se, että olemme nyt Espanjassa. Tarvittiin viisi lentoa ja niiden väliin useita taukopäiviä, jotta mies pääsi toiveidensa kohteeseen. Nyt hän lepää. Kun koko ajan joutuu olemaan liikkeessä, tekemään töitä, ettei olisi kipeä, on varsinkin pitkän matkapäivän jälkeen todella väsynyt. Ihmeellistä kyllä tässä matkamme kolmannessakin hotellissa on hyvä sänky. 

Vähän ihme on sekin, että minun matkalaukkuni painaa enää 16,9 kiloa. Tosin ensimmäisen pyjaman pistin roskiin jo Helsingissä ja sen jälkeen poistovauhti on vain kiihtynyt. Ihmeen painavia vaatteita. Näillä viimeisillä kiloilla pitää nyt selvitä loppumatka.

Meidän hotellihuoneemme ikkunan takana kuohuu meri. Olen herännyt sen ääneen pitkin yötä ja suunnitellut. Jos vaikka koko päivän kävelisi rannalla. Loiskuttaisi vettä, istuisi hiekalla, nauttisi tuulesta. 

Aion noudattaa eilisen lentoyhtiön ohjetta ja hengitellä. Ihan rauhassa. 

Shoppailupäivä

Aamulla herätessä tunsin hetken pientä epätoivoa. Uusi päivä, uudet kävelylenkit. Jaksaa, jaksaa, vielä jaksaa. 

Me aina vain kävelemme miehen selkää kuntoon. Sopivin välimatkoin täytyy päästä istumaan (ei liian kauan) ja varsinkin makuulle (tarpeeksi kauan). Minua tarvitaan, koska minä olen lepohetken vartija. Minä olen tyyny puiston penkillä. Minä nalkutan liian pitkistä reittisuunnitelmista. Minä palautan kovaan arkeen, jos kaveri luulee jo olevansa paremmassa kunnossa. Minun pyhä tehtäväni on masentaa terveellisesti. 

Me olemme kiertäneet uutta ja vanhaa Nizzaa, kavunneet linnakukkulalle, marssineet pitkin rantabulevardia suuntaan ja toiseen. Auringossa ja jouluvalojen tuikkeessa. Sopivan ruokapaikan löytäminen on aina pieni ongelma, koska ravintolassa ei voi istua kauaa. Jos kyltissä lukee "rapido", se on meitä varten. Tänään joimme vain terassilla oluset ja ruuan ostimme kaupasta. Muutenkin olen shoppaillut: 10 hiusrenksua, hiusharja ja dekkari. Nyt minulla on siis kaikki mitä tarvitsen.

Jaa, ehkä silitysraudan tarvisin vielä. Kaikki itsestään sileävät paidat on nyt käytetty. Vaihtoehtoina on siis ostaa niitä lisää tai silittää matkalaukussa olevat. 

No, Fuengirolassa sitten.

Monaco

Tänäänkin (kuten tällä matkalla joka aamu) suihkautin ylleni Fragonardin eau de toilettea (Violette). Pullon pohjassa lukee vuosi 2013. "Parasta ennen" -päivä on vissiin jo ohi, mutta niin on sopivasti minullakin. Täytin tänään 50 vuotta.

Juhlan kunniaksi pakkasimme aamulla reput pullolleen ja suunnistimme Nizzan rautatieasemalle. Poliiseja näkyi ryppäinä varsinkin aseman ympäristössä, mutta kieltämättä vähän hurjalta tuntui nähdä kadulla sotilaita rynnäkkökiväärien kanssa. Nyökkäsivät kohteliaasti turisteille. Meitä ei voi muuksi luullakaan: reput, kameralaukku, aurinkolasit, kartat kännykässä ja paperilla.

Synttärilounaan alkupaloiksi nautimme sipsejä ja suklaata Monte Carlon kasinon takana valtavalla tasanteella koooorkealla meren yläpuolella. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. 

Monaco on pieni valtio ja ahtaasti vuorten rinteille rakennettu. Hiki tuli jopa näin joulukuussa rinteitä ylös ja alas kävellessä. Ruhtinas Albertin palatsin lähettyviltä löysimme kivan ravintolan, jonka terassilla söimme lounaan pääruuan. Minulla turskaa, kaverilla jättikatkarapuja ja mustekaloja. Monacolaista olutta. Viereisessä pöydässä istui venäläinen pariskunta. Söivät jotain outoa ja vaikeaa.

Venäjän kieltä kuulimme vähän siellä sun täällä. Monacon joulutorin kuusi oli venäläisittäin koristeltu. Monte Carlon kasinon edessä olevaa aukiota koristivat keinolumisten kuusien lisäksi valtavat, kimalteiset maatuskanuket. Mitä tästä voimme päätellä?

Muutaman geokätkön jälkeen lähdimme vähitellen Nizzan hotellikotia kohti. Olimme tyytyväisiä päivään. Ja mitä parhaimpana arviona haluan vielä sanoa: Monacossa on siistit yleiset vessat. Kannattaa käydä Monacossa.

Iltajuoma tänään: kuohuviini. Kahden euron pullo lähimarketista.

"dreaming of a white Christmas"

Palmu

Vaikka Kööpenhaminasta lähtiessä heitin yhtä sun toista roskikseen, on matkalaukku pahuksen raskas vieläkin. Vedän perässäni 20,3 kilon laatikkoa huonosta kahvasta, hikoilen ja huohotan (oijoi, kaikki ne portaat). Välillä laukun kovat kulmat paukauttavat sääriini mustelmia. Ei haittaa. Kuuluu niihin vaikeuksiin, joista tykkään.
Eka iltana hotellissa vetäisin esiin toilettipussin, jonne shampoopullo oli purkanut tahmaista sisustaan. Hammasharjasta tuli tosi puhdas. 
Hiusharja on jäänyt kotiin, viimeinen hiusrenksu meni poikki, mukaan ottamani kirjat ovat pohjattoman, loputtoman, hirmukamalan tylsiä. Tykkään!
Ennen tätä matkaa en tiennyt olevani taikauskoinen, mutta kyllä vaan olenkin. Jos unohtaa jotain mitätöntä, ei unohda jotain tärkeää. Jos tulee pikkupipi, ei tule isopipi. Jos toivoo pääsevänsä lähelle, pääseekin kenties vähän kauemmas. 
Minun unelmani oli nähdä joulukuussa palmupuu mutta oikeasti ajattelin, että joulukuusi Strögetillä (kävelykatu Köpiksessä) olisi jo aivan tarpeeksi suuri onni meikäläiselle.
Eilen illalla laskeuduimme Nizzan kentälle. 
Olen palvonut palmuja koko päivän. 

Turisti kaupungilla

(Observointia ja fundeerausta Tanskan idyllisessä pääkaupungissa)

Parhaiten kaupunkikuvaan sulautuu turisti, jolla on musta takki. Tyylikäs ihminen voi pukeutua melkein mihin väriin tahansa, mutta luultavasti valitsee kuitenkin mustan. Myös punainen tai beige ovat hyviä vaihtoehtoja tyylikkäälle kaupunkilaiselle, mutta vähän niitä täällä näkee. Minä olen tavallinen pulliainen ja haluan hävitä taustaan. Minulla on siis standardivärinen kevyttoppa, vaikka en yhtään tykkää mustasta. Aivan sattumoisin myös myssyni noudattaa kööpenhaminalaista pukeutumiskoodia. Oikea väri ja malli ja hyvänä lisänä hopeahiutaleet. Ei ole ollut päässä vielä yhtään kertaa.
Huomaamaton perusnainen käyttää turistimatkalla meikkivoidetta ja puuteria. Poskien verisuonet on hyvä laittaa piiloon eikä nenäkään saa kiiltää. Minäkin teen niin, vaikka koko ajan sitten tuntuu, että naama on likainen ja onhan sitä paitsi ihan turhaa touhua jatkuvasti putsata huulten jälkiä take away -kupista. 
Jos muuttaisin Kööpenhaminaan asumaan, ostaisin heti mustan polkupyörän. Täällä pyörillä mennään lujaa leveitä pyöräkaistoja pitkin muun liikenteen vieressä. Vauhdikkaimmat polkijat huutelevat ystävällisiä varoituksia mustatakkiselle, pyylevälle turistille, joka vinkaisten hyppää pois tieltä. Välillä väistöliikkeet varmaan näyttävät aika akrobaattisilta, koska pyöräilijöitä huvittaa. 
Minun miehelläni on punainen takki ja vakaa askel. 

Kevyttä yläpilveä Kööpenhaminassa

Päiväunet eivät ole minulle ongelma. Voin torkahdella moneenkin otteeseen päivän mittaan ja yöunia huonontavaa vaikutusta sillä ei ainakaan ole. Olen huomannut, että levännyt sielu lepää yölläkin paremmin. Kätevää, kun matkaseura on puolikunnossa. Teemme lyhyitä, vetreyttäviä kävelylenkkejä, lepäämme pitkiä aikoja hotellihuoneessa. Hän napsauttaa TV:n päälle, minä kaivaudun täkin sisään. Hiihtoa. Unettavia ruotsalaisia ja norjalaisia toimittajia. Keveitä äänteitä. Pehmeitä konsonantteja, söpöjä vokaaleja. Hei Nukkumatti, taas tavataan!

Viime yönä nukuin pitkästä aikaa täydet tunnit. Stressi alkaa helpottaa. Tänä aamuna tarkastin vielä työpostin. Ei mitään. Mainiota. Luotan lentoyhtiön lupaukseen, pian kaikki on taas hyvin.

Pätkä punaista

Heräsin aamukolmelta miettimään Jumalaa. Että jos oikein kovasti etsisin, niin löytäisinkö. Ja kenen Jumalan ehkä löytäisin. Sen pitemmälle ei siihen aikaan aamusta kannata mennä. Parempi vain nousta ylös ja keittää puuro, lukea hetkinen kevyttä dekkarihömppää ja sammua nojatuoliin.

Päivän kauppareissu oli sangen onnistunut. Heti ulko-ovella suuntasin katseeni lattiaan, jotta pääsin lehtihyllyn ohi näkemättä lööppejä. Tänään halusin ohittaa kaiken sen pettymyksen, surun, turhautumisen, mikä uutisista väistämättä seuraa. Ja varsinkin sen sisuksia kiehuttavan vihan. Tänään kuuntelin rauhassa kilkatikalkatisävelmiä kaupan käytävillä, heittelin ostoskärryyn tuoksuja ja suklaata, leipää, juustoa, luomuappelsiinimehua. Vailla huolta. Tytär valitsi murot ja Novellen, minä pinosin mukaan jouluteetä.

Kotona kaivettiin esiin vanhat koulussa askarrellut aarteet, teipattiin ikkunoihin paperikynttilät, nostettiin tontut jokavuotisille vakiopaikoilleen. Sähkövaloja tuli niin moneen paikkaan, että joulun aikaan on odotettavissa sulakkeiden vaihtoa. Tytär halusi joululankaa ja aloitti joulutyön. Istuttiin olohuoneessa, sytytettiin kynttilä, kuunneltiin Noita Nokinenää, juteltiin mukavia.

Päätin, että suurin huoleni tänään on malttaako poika 19v odottaa tiistaihin, ennen kuin avaa suklaakalenterinsa ensimmäisen luukun. Hän halusi vaalenapunaiset muumit ja tytär Mars-kalenterin. Minulle kelpaavat vain kauniit kuvat.

Ehkä

Keitin aamulla tummaa paahtoa. Sitten kaadoin sitä pikkuiseen muumimukiin ja loput kahvit hulautin lavuaariin. Paitsi että todellisuudessa taisin vain kuvitella mukin siihen väliin ja oikeasti koko satsi meni viemäriin. Siinä seisoin maitopurkin kanssa ja mietin mihin kuppiin vaalennusta olikaan tarkoitus lisätä.

Töissä pohdittiin Euroopan terroristeja. Vähän alkoi hirvittää mihin miehen kanssa ollaan lähdössä. Siis etelään ja kaikkea. Mistä sen tietää missä vielä posautellaan. Mielessäni aloin jo sommitella lapsille jäähyväiskirjettä. Ei sillä, että se välttämättä juuri nyt olisi tarpeen, mutta onhan hyvä varautua. Muistin mitä siskoni halusi lapsilleen sanoa sairautensa loppuvaiheessa. Rakkaus. Rakkaus on tärkeintä. Teitä minä olen rakastanut eniten ja te olette olleet minun elämäni onnellisin asia. Ja muutakin. Kaikenlaista tähdellistä tuli mieleen. Pienet itkutkin vetäisin naisten vessassa. Olin valmis. Tämän kirjoitan kirjeeseen, sitten lähden. Mitään ei pelätä. Ei elämää, ei terroristeja. Ollaan onnellisia.

Kotiin tullessa löysin miehen sängystä selkävaivaisena. Okei. Paha juttu. Tässä ollaan taas. Siis matkaa ehkä ei tulekaan. Koneet lentävät ilman meitä, palmut huojuvat, meri kohisee. Me pysytäänkin Pohjanmaan lumisilla lakeuksilla, nuollaan haavojamme, hyvästellään matkarahat ja keitellään taas tummaa paahtoa. Ei tartte jonottaa lentokenttätarkastuksissa, odottaa matkalaukkuja, etsiä kulkuneuvoja, hotelleja, nähtävyyksiä. Ehkä ollaankin vaan kotona, katsellaan telkkaria, juodaan kahvia. Loppujen lopuksi olisiko maailmalla yhtään sen kummempaa.

Onpa mulla nätit hiukset tänään. Huomenna hierojalle, ensi viikolla kampaaja ynnä kulmat ja ripset.

Niin mitä halusinkaan sanoa. Ei aavistustakaan.

my happy place

Aina, aina etsin sielunrauhaa. Sitä paikkaa missä en ajattele ihmisten kipuja tai pelkää tulevaisuutta. Siellä se on, naapurin pikku metsikössä. Se on sammaloitunut kivi tai lammikko puiden alla notkelmassa. Tai se on kirja. Tai uni. Tunturi tai meri tai puutarha, jonka vihreään katoan piiloon. Kaukana kavala maailma.

Viikonloppu Pietarsaaressa.

No enpä tosiaan olisi uskonut. Kesä!

And so I humbly admit I was wrong. One day in mid-August it was finally here: the ever-so-beautiful, glorious, warm summer. 

Mua kutsuu Kalajoen hiekat (ja meri ja aurinko ja ajattomuus), vaikka enimmän aikaa pitää tietenkin olla töissä.